Ho-hoo! Blogini on ylittänyt tuhannen lukukerran rajan. Kamppailen kiivaasti blogosfäärin herruudesta Jussi Halla-Ahon kanssa. Halla-aho tosin taitaa päästä 1000 lukukertaan tunnissa, omalta blogiltani se vei kaksi viikkoa.
Opetukseton päivä ei ollut(kaan) vapaapäivä. Aamutoimien jälkeen kipaisin kaupassa ja ryhdyin ikkunantiivistyspuuhiin. En ymmärrä, mihin aika menee, mutta nyt olen saanut uudet tiivisteet vasta makuuhuoneen ikkunoihin. Keittiö on vielä laittamatta.
Puolenpäivän aikaan soi puhelin, ja Anja kertoo, että minun pitäisi käydä yliopiston päärakennuksella kiireesti. Kuulostaako tutulta? Anjalla on kuitenkin opetusta, joten hän ei voi tulla tuekseni ja turvakseni (lue/läs: hoitamaan asiaa puolestani). Sen sijaan laitoksen sihteeri Galina, joka myös opettaa englantia sihteerin tehtävien ohessa, on luvannut tulla kanssani. Tapaan Galinan klo 14 laitoksella, ja lähdemme kohti päärakennusta. Matkalla juttelemme kaikenlaista, ja hän kysyy ikääni. Kun kerroin sen, hän vastaa, että näytän nuoremmalta. Varsin miellyttävä ihminen, siis.
Laitoksella allekirjoitan eläkevakuutuspaperin, joka uutena käytäntönä tehdään myös ulkomaalaisille vieraileville opettajille. Asiastahan ei ole minulle mitään hyötyä, koska en aio eläkepäiviäni (enää 34 työvuotta!) Venäjällä viettää. Tarkoittanee siis sitä, että palkastani aletaan nyhtää jotakin maksua.
Sitten alkaa tuttu kuvio. Työsopimukseeni pitää saada myös jokin merkintä, mutta sitä ei löydykään mistään. Kv-toimiston rouva soittaa johtajien sihteerit läpi, mutta ei tulosta. Tämän jälkeen hän lähtee noin puolen tunnin kierrokselle asiaa selvittämään, mutta palaa tyhjin käsin. Nostelemme yhdessä olkapäitä. Galina arvelee, että huomenna kirjoitamme uuden sopimuksen, kun minulla on audienssi laitoksen uuden johtajan kanssa. Koko jupakka kestää 1,5 h ja tuloksena on yksi allekirjoitus. Perun suunnittelemani kirjastoreissun, sillä vesitoimitus on tulossa illalla.
Lähtiessämme pois päärakennuksesta laitoksen uusi johtaja soittaa Galinalle. Galina kertoo asiasta monisanaisesti, ja kuulen myös, että peruuntunut kirjastoreissunikin mainitaan. Olen siis aika hyvissä käsissä, kun näin pienet huolenaiheet halutaan kertoa johtajalle.
Illalla tapaan Anjan suomen luokassa. Puhe kääntyy venäläisiin ja venäläisyyteen, suomalaisiin ja suomalaisuuteen. Venäläiset elävät päivä kerrallaan, kun taas suomalaiset haluavat suunnitella asiat huolella. Stereotypioita, totta kai, mutta kenties siinä on jotakin pohjaa. Tästä syystä venäläisistä suomalaiset ovat maailman hitain kansa, mitään ei tapahdu. Maikkarin vanha F1-mainos "maailman nopein kansa" onkin venäläisille ironian huipentuma. Toiseksi hitain kansa ovat kuulemma virolaiset, ja suomalaisen tunnistaakin Tallinnassa siitä, että virolaisetkin kävelevät ohi. Silti aika ystävällismielistä pilaa, kun miettii, mihin sävyyn Suomessa puhutaan venäläisistä.
Anja on suunnilleen ikäiseni ja syntynyt siis Suuren ja Mahtavan aikana. Hän kertoi, että Neuvostoliiton hajoamisen aikaan rahaa ei ollut mihinkään, edes palkkojen maksuun, ja ihmiset joutuivat tekemään puoli vuotta töitä ennen palkanmaksua. Hänen kotinsa oli maalla, ja heillä oli kasvimaata ja eläimiä, joten he pärjäsivät. Rahalla ei silti olisi mitään tehnytkään, sillä kaupoissa ei ollut ostettavaa. Ja jos oli, sai jonottaa. Kesälomalla noin kymmenvuotiaana, kun vanhemmat olivat töissä, he joutuivat siskonsa kanssa hankkimaan leivän kaupasta. Kauppa aukesi kymmeneltä, mutta jonopaikka täytyi hankkia ennen seitsemää aamulla. Sitä takaisin nukkumaan ja ennen kymmentä takaisin kaupalle jonoon saman tädin tai sedän selän taakse kuin aamulla. Leipä tuli sitten ehkä yhdeltätoista, kahdeltatoista, yhdeltä. Leipää sai yhden limpun/naama, joten siksi siskonkin piti olla mukana. Aika karua.
Ilma on selvästi syksyinen, puiden lehdet alkavat kellertää, mutta silti on vielä lämmin, yli 10'C päivisin. Syysaurinkokin paistaa harva se päivä. Asuntoni lämpötila on mukavasti yli 20'C.
Urmas U.
Opetukseton päivä ei ollut(kaan) vapaapäivä. Aamutoimien jälkeen kipaisin kaupassa ja ryhdyin ikkunantiivistyspuuhiin. En ymmärrä, mihin aika menee, mutta nyt olen saanut uudet tiivisteet vasta makuuhuoneen ikkunoihin. Keittiö on vielä laittamatta.
Puolenpäivän aikaan soi puhelin, ja Anja kertoo, että minun pitäisi käydä yliopiston päärakennuksella kiireesti. Kuulostaako tutulta? Anjalla on kuitenkin opetusta, joten hän ei voi tulla tuekseni ja turvakseni (lue/läs: hoitamaan asiaa puolestani). Sen sijaan laitoksen sihteeri Galina, joka myös opettaa englantia sihteerin tehtävien ohessa, on luvannut tulla kanssani. Tapaan Galinan klo 14 laitoksella, ja lähdemme kohti päärakennusta. Matkalla juttelemme kaikenlaista, ja hän kysyy ikääni. Kun kerroin sen, hän vastaa, että näytän nuoremmalta. Varsin miellyttävä ihminen, siis.
Laitoksella allekirjoitan eläkevakuutuspaperin, joka uutena käytäntönä tehdään myös ulkomaalaisille vieraileville opettajille. Asiastahan ei ole minulle mitään hyötyä, koska en aio eläkepäiviäni (enää 34 työvuotta!) Venäjällä viettää. Tarkoittanee siis sitä, että palkastani aletaan nyhtää jotakin maksua.
Sitten alkaa tuttu kuvio. Työsopimukseeni pitää saada myös jokin merkintä, mutta sitä ei löydykään mistään. Kv-toimiston rouva soittaa johtajien sihteerit läpi, mutta ei tulosta. Tämän jälkeen hän lähtee noin puolen tunnin kierrokselle asiaa selvittämään, mutta palaa tyhjin käsin. Nostelemme yhdessä olkapäitä. Galina arvelee, että huomenna kirjoitamme uuden sopimuksen, kun minulla on audienssi laitoksen uuden johtajan kanssa. Koko jupakka kestää 1,5 h ja tuloksena on yksi allekirjoitus. Perun suunnittelemani kirjastoreissun, sillä vesitoimitus on tulossa illalla.
Lähtiessämme pois päärakennuksesta laitoksen uusi johtaja soittaa Galinalle. Galina kertoo asiasta monisanaisesti, ja kuulen myös, että peruuntunut kirjastoreissunikin mainitaan. Olen siis aika hyvissä käsissä, kun näin pienet huolenaiheet halutaan kertoa johtajalle.
Illalla tapaan Anjan suomen luokassa. Puhe kääntyy venäläisiin ja venäläisyyteen, suomalaisiin ja suomalaisuuteen. Venäläiset elävät päivä kerrallaan, kun taas suomalaiset haluavat suunnitella asiat huolella. Stereotypioita, totta kai, mutta kenties siinä on jotakin pohjaa. Tästä syystä venäläisistä suomalaiset ovat maailman hitain kansa, mitään ei tapahdu. Maikkarin vanha F1-mainos "maailman nopein kansa" onkin venäläisille ironian huipentuma. Toiseksi hitain kansa ovat kuulemma virolaiset, ja suomalaisen tunnistaakin Tallinnassa siitä, että virolaisetkin kävelevät ohi. Silti aika ystävällismielistä pilaa, kun miettii, mihin sävyyn Suomessa puhutaan venäläisistä.
Anja on suunnilleen ikäiseni ja syntynyt siis Suuren ja Mahtavan aikana. Hän kertoi, että Neuvostoliiton hajoamisen aikaan rahaa ei ollut mihinkään, edes palkkojen maksuun, ja ihmiset joutuivat tekemään puoli vuotta töitä ennen palkanmaksua. Hänen kotinsa oli maalla, ja heillä oli kasvimaata ja eläimiä, joten he pärjäsivät. Rahalla ei silti olisi mitään tehnytkään, sillä kaupoissa ei ollut ostettavaa. Ja jos oli, sai jonottaa. Kesälomalla noin kymmenvuotiaana, kun vanhemmat olivat töissä, he joutuivat siskonsa kanssa hankkimaan leivän kaupasta. Kauppa aukesi kymmeneltä, mutta jonopaikka täytyi hankkia ennen seitsemää aamulla. Sitä takaisin nukkumaan ja ennen kymmentä takaisin kaupalle jonoon saman tädin tai sedän selän taakse kuin aamulla. Leipä tuli sitten ehkä yhdeltätoista, kahdeltatoista, yhdeltä. Leipää sai yhden limpun/naama, joten siksi siskonkin piti olla mukana. Aika karua.
Ilma on selvästi syksyinen, puiden lehdet alkavat kellertää, mutta silti on vielä lämmin, yli 10'C päivisin. Syysaurinkokin paistaa harva se päivä. Asuntoni lämpötila on mukavasti yli 20'C.
Urmas U.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti