241. ja 242. päivä (ma 24.6. ja ti 25.6.)

Reissu tehty ja kaupunki nähty. Olen palannut Suomeen, joten en päivitä enää blogia. Kiitos lukijoille! Seuraavassa vielä kahden viimeisen päiväni kuulumiset.

Sunnuntai-iltana sattui mielenkiintoinen episodi, kun kesken Youtubesta seuratun Monty Python’s Flying Circus -rupeaman ikkunani alle pamahti paloauto, josta ulostautui joukko tulipalomiehiä. He alkoivat vetää kulmahiomakoneella rikki talon roskakuilun riippulukkoa. He saivat oven auki ja menivät sisälle, mutta mitään vakavaa sieltä ei kai löytynyt, koska he tulivat hyvin pian ulos. Paikalta he eivät kuitenkaan poistuneet, ja kohta tulivat myös ambulanssi ja poliisiauto. Nenä lasissa tuijotin, mutta mitään ei tapahtunut. Pelastushenkilöstö vain tuijotteli johonkin talon yläkerroksiin, mutta mitä siellä oli meneillään, sitä en tiedä. Teki mieli mennä kysymään, mutta en olisi kuitenkaan ymmärtäneet vastausta. Tunnin verran he patsastelivat, kunnes poistuivat. Ohessa kuvamateriaalia:

Maanantai alkoi Maantuntemuksen tentillä. Kaikki opiskelijat saivat tentin valmiiksi vajaassa puolessatoista tunnissa, jonka jälkeen tarkistin tentit. Opiskelijat jäivät odottamaan tuloksia luokan ulkopuolelle. Kaikki pääsivät läpi, mikä oli hyvä, sillä uusinnan järjestäminen olisi ollut vaikeaa. Sillä välin kun tarkistelin tenttejä, opiskelijat olivat käyneet ostamassa minulle lahjan. Sain maatuska-nuken, sain maatuska-nuken, sain maatuska-nuken, sain maatuska-nuken ja puisen onnenlinnun. Ohessa siitä kuva uudessa kodissaan.

Tentin jälkeen menimme Armin ja Anjan kanssa pankkiin sulkemaan venäläistä tiliäni ja kuolettamaan kortin. Tällä kertaa se onnistui ongelmitta. Viileähkön viikon jälkeen sää oli taas lämmin, jopa paahtava, etten sanoisi.

Ilta meni tavaroita pakatessa ja siivotessa. Edellisiltä lehtoreilta perityn omaisuuden keräsin pahvilaatikkoihin ja vein suomen luokkaan odottamaan seuraavaa lehtoria. Itse kartutin kuluneena vuonna esineistöä pyykkitelineellä, mopilla ja uudella paistinpannulla. Omat tavarat mahtuivat omaan ja kanssaihmisen matkalaukkuun kivasti, kun maltoin muutamista nukkavieruista, mutta sympaattisista vaatekappaleista luopua. Niitä olisi kyllä voinut vielä jossakin käyttää, niisk.

Yö meni aika huonoilla unilla; ehkä siksi, että tyynyt ja peitot oli jo kannettu luokkaan. Hätäratkaisuna tein verkkareista ja villapaidasta tilapäistyynyn, mutta unen laadun perusteella lopputulos ei ollut kovin mairitteleva. Aamulla jääkaappi tyhjäksi, viimeiset tavarat laukkuun, avain respaan ja taksilla kohti lentokenttää. Onneksi kentällä tarvitsi olla vasta 10.30. Olimmekin hyvissä ajoin perillä.

Kentällä kaikki meni jouhevasti. Oli hiljaista eikä jonoja ollut oikeastaan lainkaan. Kone lähti ajassa, Arkangelin kenttä oli yhtä epätasainen kuin ennenkin. Koneessa istuin kanssaihmiseni Armin ja paikallisen miekkosen välissä. Mies oli vankahko ja hän oli valloittanut koko käsinojan itselleen. Jossain vaiheessa kyllästyin istumaan kyynärpäät sylissä, ja olimmekin loppumatkan hellässä karvakäsikontaktissa. Ruokatarjoiluna oli taas epämääräisesti täytetty kroissantti. Kahvi jäi saamatta, kun emme millään saaneet selvää lentoemon kysymyksestä. Jälkikäteen en kehdannut enää pyytää, kun nolotti.

Pietarissa kävimme Armin kanssa syömässä ennen terminaalin vaihtoa. Aikaa terminaalin vaihtoon oli nyt viitisen tuntia, joten tällä kertaa ei käynyt niin kuin Kälviällä. Transfer-bussi tuli puolen tunnin odottelun jälkeen. Toisessa terminaalissa tapoimme aikaa pelaamalla laivanupotusta, jossa kansallissosialistisen täsmällinen taktiikkani osoittautui kohtalokkaaksi Armin laivastolle. Lämpöä riitti Pietarissakin, joten aika ryytynyt olo oli.

Lopulta pääsimme matkan viimeiselle taipaleelle. Helsingin kone lähti noin vartin myöhässä. Lento oli mukavan lyhyt, vain vajaan tunnin. Ehdin hätinä tavata Finnairin Blue Wings -lehdestä ulkoministeri Eurohymyn kolumnin ja katsella kartasta mahdollisia matkakohteita, kun ryhdyttiin jo laskeutumaan. Kun pääsimme pilviverhon läpi ja ikkunasta näkyi kotimaan kamara, meni kai malka silmään, kun piti niin räpytellä ja nieleskellä.

Venäjä kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. Mitään ihmeellistä lopputulemaa en osaa muotoilla. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä? Ei sentään. Minään hukkareissuna en vuotta pidä, mutta slavofiilia minusta ei tullut. En usko, että ihan hetkeen Venäjälle palaan, vaikka varsin vähillä kommelluksilla selvisinkin.

Urmas U.

236. – 240. päivä (ke 19.6. — su 23.6.)

Blogin päivitys on päässyt vähän unohtumaan, kun aika on mennyt pakkaillessa ja hoitaessa asioita. Keskiviikosta ja torstaista ei muistikuvia ole jäänyt, mutta perjantain ohjelmassa oli kolmosten tentti, joka oli nopeasti ohi, sillä yksi opiskelija oli päättänyt, ettei tule paikalle eikä näin ollen ilmeisesti jatka opintojaan ainakaan samassa ryhmässä. Tentin jälkeen menimme Anjan kanssa pankkiin nostamaan rahat ja sulkemaan tilini. Kuinka ollakaan, tilin sulkeminen ei onnistunut, koska tilillä näkyi vielä käynnissä olevia tapahtumia alkuviikolta. Maanantaina käymme sitten uudestaan. Miehekkään tukun ruplia sain silti mukaani, sillä nostin koko kesän palkkani. Täkäläinen tapa on, että loma-ajan palkka maksetaan kerralla sinä päivänä, kun loma alkaa. Loman aikana se ei siis tule kuun viimeinen päivä tms. Sillä sitten eletään koko kesä.

Lauantaina kävimme Armin kanssa kaupungilla kirja- ja huulirasvaostoksilla. Olin vähän miettinyt, etten osta kirjoja ja venäjänkielisen Hobitin sain ohitettua, mutta sorruin, kun vastaan tuli paksu opus Eduard Uspenskin Fedja-sedän seikkailuista alkukielellä. Lisäksi Armi päätti hankkia samaisen kirjailijan teoksen krokotiili-Genasta, jonka syntymäpäivälaulun suomalaiset tuntevat nimellä Minä soitan harmonikkaa. Kolmaskin kirja tarttui mukaan, kun kirjakaupassa oli lastenkirjoista kolme kahden hinnalla -tarjous. Koko rahan edestä ja silleen.

Lauantaina illalla meidät oli kutsuttu esinaiseni Olgan ja hänen perheensä luo illalliselle. Veimme tuliaisiksi Nordqvistin Keisarin morsian -teetä ja Fazerin suklaata. Olgan mies Denis esitteli postimerkkikokoelmaansa, syötiin kalaa, ja jälkiruuaksi oli vielä ältsin hyvää juustokakkua. Keskustellessa tuli puheeksi, että Neuvostoliiton aikana oli tapana, että jokainen keräsi harrastuksenaan jotakin, esimerkiksi postimerkkejä, rahoja tms. Denis halusi lahjoittaa meille pienen kansiollisen Napoleonin Venäjän sotaretken (1812) 200-vuotismuistorahoja. Hienoja ovat.

Sunnuntaina kävin kopioimassa vielä maanantain tentit ja jatkoin pakkailua. Illalla käväisimme myös kävelylenkillä. Siirrän nyt puheenvuoron Armille:

”Keskiviikkona oli kolme päivää venäjän kesäkurssia jäljellä. Tavanomaiseen tapaan oli neljä tuntia venäjää. Jatkoimme vielä kaupassa asiointi -teemaa. Iltapäiväohjelmista oli jo edellisinä päivinä osittain kato käynyt, ehkäpä sen takia, että kurssin ohjelma on ollut aika intensiivinen. Keskiviikkoiltapäivässä olisi ollut yliopiston ulkomaisille opiskelijoille suunnattujen ohjelmien esittelyä sekä tutustuminen laitoksiin siten, että ranskalaiset tutustuvat ranskan kielen laitokseen, saksalaiset saksan kielen, jne. Päätin ohittaa ohjelman, koska en aio tänne pitemmäksi aikaa opiskelemaan tulla ja laitoksen molemmat suomen opettajat olinkin jo tavannut. Vapaa iltapäivä ja lepo tuli tarpeeseen.

Torstai alkoi luennolla pohjoisen Venäjän kulttuurista. Luennoitsijan kalvot olivat englanniksi, mutta puhe oli jälleen venäjäksi. Älypaljon ei jäänyt tästäkään luennosta jälkipolville kerrottavaa. Lopun kysymysosuudessa esitettiin kysymyksiä englanniksi, ja kävi ilmi, että luennoitsija puhuukin hyvin sujuvaa englantia. Ihan mielenkiintoista oli se, kun hän kertoi, miten neuvostoaika oli vaikuttanut perinteiseen kulttuuriin.

Luennon jälkeen olivat vuorossa venäjän tunnit. Aihetta en enää varmaksi muista, liekö ollut jotakin prepositionaalista. Ai niin! Meitä käytiin kuvaamassa paikalliseen televisio-ohjelmaan. Harjoittelimme ravintolassa tilaamista pienissä ryhmissä, lausuimme kameralle yhdessä yhden opettelemistamme runoista, ja paria opiskelijaa haastateltiin venäjäksi venäjän opiskelusta. Minulle jäi tuntuma, että tallentunut materiaali ei ehkä ollut kovin käyttistä, kuten Juhani Kontiovaara sanoisi. Mutta nyt olen sitten tuttu tv:stä myös Venäjällä. Ennestäänhän olen jo radio- ja tv-kuuluisuus Suomessa. [toim. huom. Sanoisin jopa että radiopersoona. Urmas U.]

Lounaan jälkeen meille esiintyi yliopiston opiskelijateatteri neljän opiskelijan ja ohjaajan voimin. He esittivät katkelmia näytelmistä, sekä venäläisistä että ulkomaisista, ja lausuivat runoja. Olin ymmärtävinäni, että olivat saaneet jonkin palkinnonkin jossain kilpailussa. Paljon en taaskaan ymmärtänyt, mutta esitys oli lyhyt, joten se oli hyvä. Sen loputtua painuin asuntolalle kääntämään kotitehtäväksi tullutta tekstiä Arkangelin historiasta ja vähän nykypäivästäkin.

Perjantai oli kurssin viimeinen päivä. Aamulla meillä oli reilun tunnin pituinen esittely kansallispuistosta, joka sijaitsee Novaja Zemljalla ja Franz Josefin maalla (lähellä Pohjoisnapaa). Esittely oli venäjäksi, mutta miekkonen puhui rauhalliseen tahtiin ja selitti käyttämiään sanoja, joten ymmärsin yllättävän paljon. Lisäksi aihe oli mielenkiintoinen, joten jaksoin kuunnella. Puhujana ollut mies edusti organisaatiota, joka omistaa kansallispuiston maat. Organisaation työntekijät tekevät siellä tutkimus- ja luonnonsuojelutyötä. Olosuhteet ovat vaikeat, koska maa on jäässä suurimman osan vuodesta. Jääkarhuihin törmää kuulemma päivittäin, minkä takia täytyy aina kantaa asetta mukana. Kansallispuistoon tehdään turistimatkoja, mutta ne ovat ilmeisen kalliita.

Viimeiset venäjän tunnit kuluivat Arkangeli-tekstiä käsitellessä. Ranskikset joutuivat lähtemään tuntia aikaisemmin pois hoitamaan asumisasiaansa ja me jäimme amerikkalaisen kanssa kahden opettajan kanssa. Amerikkalainen halusi opettajan kertovan lyhyesti venäjän aspekteista, ja minustakin se oli hyödyllistä kuultavaa, joten käytimme lopun ajan siihen. Lounaan jälkeen olikin vuorossa kurssin päätös. Saimme hienon näköiset todistukset, lauloimme laulun, kurssin koordinaattori kukitettiin, ja kiiteltiin ja aplodeerattiin puolin ja toisin monikertaisesti. Lopuksi oli kahvitarjoilu. Kurssin alun kahvittelusta viisastuneena skippasin kalapullan, joka on jokin täkäläinen erikoisuus. Tavallisen näköinen pulla, josta ajattelisi, että sisällä on jotain hyvää täytettä, mutta täytteenä onkin kalaa. Keskityin siis kahvipöydässä teehen ja makeisiin tarjottaviin. Sitten todistuksen kanssa asuntolalle järjestämään kurssin monisteita matkalaukkuun.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli erittäin hyödyllinen. Opin paljon uusia venäjän sanoja ja jouduin puhumaan paljon venäjää. Opettajat olivat hyviä ja opetusmenetelmät mielenkiintoisia. Vierailut olivat myös kivoja. Luento-osuudet eivät niin, mutta jotain olen oppinut myös Arkangelin alueen kulttuurista ja historiasta. ”

Urmas U.

233. – 235. päivä (su 16.6. – ti 18.6.)

Odottavan aika on ollut pitkä, mutta nyt viimeistä täyttä viikkoa viedään!

Sunnuntaina sateli vettä, joten vietimme päivän pääosin sisätiloissa. Lähimuisti pätkii sen verran, että en muista yhtään, mitä teimme. Kivaa oli silti varmasti.

Maanantaina kävin viimeistä kertaa kirjastossa, kun palautin lainaamani opukset. Pääsin paluumatkalla suunnilleen puoliväliin, kun alkoi sataa. Päätin siirtää kauppareissun tuonnemmaksi ja oioin vähän, etten kastu kovin pahasti. Enkä kastunutkaan. Iltapäivällä kävin potkimassa footbagiä. Sateisen ja tuulisen kelin vuoksi on tullut jonkin verran taukoa, mutta ihan hyvin pallo pysyi edelleen ilmassa. Vähän järjestelin myös tavaroita luokkaan kannettavaksi, jossa ne saavat odottaa seuraavaa lehtoria. Illemmalla tuli lyhyehkö ukonilma ja rakeita.

Tiistain aloitin jumppaamalla hartioita. Teki hyvää. Muuten päivä meni ranskaa opiskellessa.

Sitten Armin kuulumiset:

”Minun muistikuvieni mukaan suuri osa sunnuntaista kului venäjän tehtäviä tehdessä, tekstiä kääntäessä ja sanoja opiskellessa. Maanantai alkoi venäjän puolitoistatuntisella. Sen jälkeen oli luento pohjoisen Venäjän kansanperinteestä ja kansantaruista. Luento oli jälleen tylsä ja venäjäksi. Tällä kertaa tiesin varautua ja menin takariviin istumaan, jotta sain puuhastella muuta luennon ajan. Opettelin ulkoa päivän runon (meillä on joka päivä yksi runo venäjäksi), kertailin tunnilla käytyä ja tarkistelin sanoja. Sanakirjan ja kyrillisen näppäimistön lataaminen kännykkään oli muuten varsin oivallinen veto ennen matkalle lähtöä.

Luennon jälkeen menimme taas päärakennukselle lounaalle. Lounastin kolmen ruotsalaisen kanssa. On muuten hauska: Jos porukasta suuri osa on venäläisiä, puhutaan venäjää. Jos on ranskalaisia ja yksi suomalainen, kuten tänään, kun teimme ryhmätyötä, puhutaan luonnollisesti ranskaa ja jätetään se yksi suomalainen huomioimatta. Mutta jos pöydän ääressä on kolme ruotsalaista ja minä, ruotsalaiset automaattisesti vaihtavat kielen englanniksi. Huomaavaista!

Saatuamme kupumme täyteen lähdimme tutustumaan Arkangelissa toimivaan ”Folk Art Schooliin” eli taide- ja käsityökouluun, jossa voi opetella perinteisiä pohjoisen Venäjän alueen käsityötaitoja. Koulussa on oppilaina aikuisia ja lapsia, ymmärsin, että enimmäkseen lapsia. Oli hyvin mielenkiintoinen vierailu, ja siellä vierähtikin melkein kolme tuntia. Ensin meille esiteltiin koulun oppilaiden tekemiä töitä, keramiikkaa, kudottuja ja ommeltuja töitä, erilaisia pärekoreja ja vaikka mitä, en enää muista kaikkea. Oli myös esimerkiksi vöitä, joita nuoret naiset tekivät sulhasilleen entisaikaan. Keramiikkatyöt varsinkin olivat tosi taitavasti tehtyjä. Meille pidettiin lyhyt esittely koulusta ja sen jälkeen jakauduimme pienempiin ryhmiin ja pääsimme itse kokeilemaan. Olin ryhmässä, jossa tehtiin nukkeja, joita ennen oli tapana tehdä, kun ihmiset menivät naimisiin. Tapoihin kuului, että tehtiin mies- ja naisnukke, jotka kuvasivat tulevaa miestä ja vaimoa, ja joskus saatettiin tehdä myös pienempiä nukkeja, lapsia, jotka laitettiin miehen ja naisen väliin. Melkoista nypertämistä oli nukkejen askartelu. No, ei onneksi vain minulla, vaan muillakin. Aika hyvä tuli kuitenkin ainakin omasta mielestäni. Taidonnäyte alla:

Kun nuket oli saatu valmiiksi, kierrettiin vielä muissa luokissa. Yhdessä luokassa oli huovuttamista, yhdessä kangaspuita jne. Opin myös hauskoja pikku asioita, esimerkiksi, että entisaikaan pienissä kylissä naimattomat miehet pitivät töppösten/saappaiden varret pitkinä, mutta kun mies meni naimisiin, varret käännettiin lyhyemmiksi. Sitten kun naimisissa olevat miehet lähtivät käymään jossakin toisessa kylässä, he saattoivat nostaa varret takaisin ylös. Heh!

Tänään tiistaina olikin taas neljä tuntia venäjää. Eilisen luennon aikana opettelemani runon lausuminen oli opettajan mielestä viitosen arvoinen (venäläisellä asteikolla 3, 4, 5). Jee! Kyllä kannatti käyttää folkloristiikan luento siihen. Päivän aiheena oli kaupassa asiointi. Olin enimmäkseen omalla mukavuusalueellani, koska olen opetellut ruoka- ja vaatesanastoa jo aikaisemmin. Puhuttiin myös rahoista, tinkimisestä, alennuksista jne. Hyödyllinen aihe. Lounaan jälkeen oli tällä kertaa vuorossa vierailu paikalliseen kirjastoon. Meille esiteltiin kirjastoa ja sen eri osastoja. Kirjastossa oli myös meneillään mielenkiintoinen valokuvanäyttely. Lisäksi näimme Pushkin-näyttelyn, joka koostui noin kolmesta vitriinistä. Vitriineissä oli listattuna kaikki Pushkinin jälkeläiset, osasta myös valokuvat. Jälkeläisiä on kai parisensataa, mutta vain yhden ainoan sukunimi on nykyisin Pushkin. ”Kai” edellisessä lauseessa johtuu siitä, että puhe oli jälleen venäjäksi ja tällä kertaa tulkkaus välillä ruotsiksi ja välillä englanniksi ja välillä ei ollenkaan.

Meille näytettiin myös esittelyvideo Arkangelista (englanniksi puhuttuna!). Lisäksi minulle esiteltiin kirjaston suomenkielisten ja Suomeen liittyvien kirjojen osasto. Se ei ollut kovin mittava eikä kattava, mutta on kuitenkin hienoa, että täkäläisestä kirjastosta löytyy kirjoja noin viidelläkymmenellä eri kielellä. Lopuksi kirjaston täti halusi ottaa meistä kuvan niin, että jokainen valitsi kuvaan mukaan kirjan oman maansa osastosta. Harkitsin Kalevalaa, mutta valitsin kuitenkin venäjänkielisen kirjan ”Kaikki muumeista”.

Osa porukasta lähti vielä johonkin museoon, mutta itse suunnistin asuntolalle höyryävän pelmenipadan ääreen.”

Urmas U.

230.—232. päivä (to 13.6. – la 15.6.)

Torstaina Armin ollessa opiskelemassa laadin monivalintakysymyksiä Maantuntemuksen tenttiä varten. Olen luvannut opiskelijoille, että tentissä on monivalintatehtävä ja kaksi kirjoitustehtävää. Tentin valmistelua vaikeuttaa vähän se, että olisi yksinkertaisinta, jos kaikki opiskelijat pääsisivät tentistä kerralla läpi. Uusintatentti on nimittäin vasta syksyllä, kun itse olen jo onnellisesti muualla. Uuden opettajan on vähän vaikea ruveta hoitamaan uusintatenttiä kurssista, jota ei ole edes opettanut. Tentin pitäisi siis olla aika helppo, mutta toisaalta haluan, ettei kurssista pääse pelkillä yleistiedoilla läpi.

Torstai-iltana kävimme Armin ja Anjan kanssa syömässä taas kerran samassa paikallista ruokaa tarjoavassa ravintolassa. Ruoka oli taas ihan maittavaa, mutta muuten oli vähän kummallista. Ensinnäkin ravintolasta oli juomaksi tilaamamme pullovesi loppunut. Tarjoilija suositteli paikallista marjamehua, joka oli listassa noin 6 €/lasi. Kädet ylös, tämä on ryöstö! Noh, selvisi, että listaan oli jäänyt litran kannun hinta, vaikka siinä määränä lukikin 2 dl. Mehua siis. Tilasimme kaikki eri annokset. Itse otin lohipelmeneitä. Hetken kuluttua tarjoilija tuli kysymään, että kuinka monta annosta niitä pelmeneitä tuli. Vastasin, että yksi. Kuulimme, kun tarjoilija meni viereisestäkin pöydästä kysymään, että haluaisivatko he pelmeneitä. Outoa. Jälkiruuaksi otimme kaikki karamellisoituja omenoita sekä minulle amerikano (= vedellä jatkettu espresso) ja Armille latte. Noh, lattea ei tarjoilijan mukaan ollut saatavilla, mutta cappuccinoa sai. Hauskaa sikäli, sillä ero on oikeastaan vain maidon määrässä. Vaikka tilauksen hoiti nyt seurueemme venäläisjäsen, taas vähän tilauksen jälkeen tarjoilija tuli kysymään, että montako annosta niitä omenoita oikein tuli. Outoa. Kun jälkiruoka saapui, selvisi, että joko ravintolassa on kokki tai resepti vaihtunut, sillä annos oli ihan erilainen kuin viimeksi. Ihan hyvää silti, mutta viimeksi oli erittäin hyvää.

Perjantaina Armilla oli pitkähkö päivä opiskeluissa. Itse jatkoin tentin parissa, siivosin ja opiskelin ranskaa. Kulutin myös hartioideni hyvinvoinnin kustannuksella pitkän tovin Youtubessa kuuntelemassa hämäriä ranskalaisia chansoneita.

Lauantaina kävimme syömässä blinejä, kävimme kävelyllä ja illalla katsoimme leffaa.

Seuraavaksi blogini vieraileva tähti kertoo taas kokemuksistaan. Armi, anna palaa!

”Torstaina oli taas neljä tuntia venäjää. Opettaja päätti nostaa vaikeustasoa aika lailla, mutta pysyin hyvin mukana. Olin tyytyväinen. Kummasti olen alkanut venäjänkielisestä puheesta jotain ymmärtää, ja tosi paljon uusia sanoja olen oppinut. Opiskelimme muun muassa miten ilmaista mielipidettä venäjäksi. Keskustelimme, venäjäksi tietenkin, myös siitä, mitä voi eri maissa kysyä keskustelukumppanilta. Esim. voiko kysyä, paljonko toinen saa palkkaa tai mihin uskontoon kuuluu. Opin myös kohteliaita ja vähemmän kohteliaita tapoja ilmaista, että en halua vastata kysymykseen. Lopuksi palautettiin opettajalle kotitehtävänä olleet kirjeet. Saimme myös uuden kirjoitustehtävän seuraavaksi päiväksi, tällä kertaa ammatista, jossa haluaisi työskennellä (ja miksi).

Lounastin torstaina ryhmämme amerikkalaisen kanssa.  Yliopiston kanttiinissa on tarjolla ruokajuomaksi vain keltaista tai punaista mehua. Olen juonut punaista. Salaatit on annosteltu valmiiksi kuppeihin ja niissä on eri vaihtoehtoja. Kaikki tuntuvat olevan marinoituja jossakin öljyisessä enemmän tai vähemmän maustetussa liemessä (joka ei siis muistuta ollenkaan Suomessa käytettäviä salaatinkastikkeita). Pääruokavaihtoehtoja on useampia. Ruoat ovat kannellisissa astioissa, joten ei vahingossakaan etukäteen näe, mitä vaihtoehtoja on, ja niitä ei voi itse ottaa, vaan täytyy pyytää tädiltä, joka puhuu vain venäjää. Pitää siis kysyä mitä on, sitten tarkkana kuin porkkana kuunnella ja yrittää saada selvää vastauksesta ja sitten pikaisesti tehdä päätös, jottei kovasti hidastaisi takana odottavaa jonoa. Tämän jälkeen voi joko sanoa venäjäksi, mitä haluaa tai osoittaa sormella. Päätin ottaa riisiä, kanaa ja kastiketta. (Kanaa en syö Suomen oloissa, mutta Venäjä olkoon poikkeus. On se poikkeus monella muullakin lailla.) Sanelin venäjäksi, mitä halusin ja tulin ymmärretyksi. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.

Ruokailun lomassa rupattelimme amerikkalaisen kanssa niitä näitä, enimmäkseen hänen taannoisesta visiitistään Suomeen. Hän oli sitä mieltä, että Helsingin raitiovaunut ovat vaarallisia, koska ne ovat niin hiljaisia. Niitä ei kuule, kun ne tulevat, joten voi jäädä alle. Hän siis asuu ja työskentelee Novosibirskissä, jossa raitiovaunun tulon voi sekä kuulla että aistia maan järisemisenä. Jenkki seurueineen oli matkannut Suomeen autolla ja oli myös hämmästynyt siitä, miten rajan ylityksen jälkeen maisema muuttui täysin, puut olivat elossa jne. En jaksanut alkaa selittää, että Karjalan alue on ehkä vähän rapistunutta ja huonolla hoidolla.

Lounaan jälkeen suuntasin asuntolalle. Illalla olisi ollut ”klassinen pop-konsertti”, mitä se sitten onkaan, mutta skippasin sen illallissuunnitelmien vuoksi. Ennen ravintolaan lähtöä kävin läpi päivällä tullutta uutta sanastoa ja kirjoittelin kotitehtäväksi tulleen aineen. Se sujui jo paljon nopeammin. Olin ovela ja kirjoitin kahdesta ammatista, jossa haluaisin työskennellä, niin sain tekstille pituutta lisää. Illalla olin kuolemanväsynyt. Venäjän tunnit ovat yllättävän uuvuttavia, kun joutuu koko ajan keskittymään, että saa puheesta selvää ja pysyy kärryillä.

Perjantaina meillä oli vain kaksi tuntia venäjää. Opiskelimme komparatiivia ja superlatiivia. Komparatiivista pidin kovasti, siinä kun ei tarvitse merkitä sukua eikä monikkoa ollenkaan. Superlatiivin muodostamiseen olikin sitten kolme eri tapaa. Kotitehtäväksi tuli tuttuun tapaan kirjoittamista: opettaja oli kirjoittanut vastaukset meidän ensimmäisiin kirjeisiimme ja nyt pitää sitten vastata siihen opettajan kirjeeseen. Venäjän tuntien jälkeen oli reilun tunnin pituinen luento Arkangelin alueen historiasta – venäjäksi! Ykkösryhmän opiskelijoille eli aivan vasta-alkajille oli järjestetty tulkkaus englanniksi. Olisi saman tien voinut tulkata koko porukalle. Luento koostui noin puolen tunnin Powerpoint-esityksestä (jossa oli kyllä kivan paljon kuvia) ja puolen tunnin videosta. Ymmärsin jotain. Ehkä. Aihe olisi kyllä ollut umpitylsä suomeksikin. Kiinnitin huomioita siihen, että luentotilassa oli Smartboard. Meidän venäjän luokassamme kun ei ole kuin liitutaulu, ei edes piirtoheitintä. Ei se Smartboard tosin päällä ollut Powerpoint-osuudessa, joten en tiedä, toimiko se.

Luennon jälkeen oli lounas totuttuun tapaan mehuineen ja öljyisine salaatteineen. Tilaaminen sujui jo venäjäksi kuin vanhalta tekijältä. Lounaan jälkeen lähdimme retkelle Malye Korelyyn, josta onkin tässä blogissa ollut puhetta aikaisemminkin. Jos nyt joku olisi bloginsa lukenut jotenkin huonosti, niin kyseessä on siis ulkoilmamuseo, johon on tuotu vanhoja puisia rakennuksia Arkangelin alueelta. Sinne oli reilun puolen tunnin ajomatka. Meille oli tilattu pienehkö bussi, johon juuri mahduimme koko ryhmä. Opettajat ja kurssin muu henkilökunta tulivat eri autoilla. Tie oli töyssyinen ja kuski ajoi melkoisen rivakkaa vauhtia. Kiinnitin turvavyön, mitä en kyllä yleensä IKINÄ bussissa tee.

Sääolosuhteet retkelle olivat huonot, sillä satoi jollei nyt ihan kaatamalla niin kuitenkin melko reippaasti. Ja tosiaan siis kyseessä oli kohde, jossa piti olla ulkona. Katsoimme pikaisesti muutaman pytingin. Niihin pääsi kyllä ihan sisälle sateensuojaan katsomaan, mutta oli älyttömän kylmä ja vaihto rakennukselta toiselle piti suorittaa ripeästi. Suomesta mukaan ottamani halpissateenvarjo päätti myös hajota reissun aikana (terveisiä H&M:lle!). No, kyllä sitä vielä ensi viikon käyttää voi, kunhan on varovainen avatessa ja kiinni laittaessa. Pahasti hajosi, kun ei pysty jesarillakaan korjaamaan. Sitä löytyisi, samoin kuin maalarinteippiä, joka myös on jokaisen matkailijan vakiovaruste.

Ulkoa Malye Korelyn talot olivat hienon näköisiä, monikerroksisia ja sipulit vielä päällä, mutta sisältä aika samanlaisia kuin vanhat rakennukset Suomen museoissa. Esineistö ja huonekalut varsinkin olivat tutun näköisiä. Pyörähdettyämme muutamassa talossa etsiydyimme kahvilaan, jossa sitten vietimmekin aikaa siihen saakka, kunnes bussi tuli hakemaan. Asuntolalla olin kuuden aikaan. Nopeasti sisälle, kuivat vaatteet ja pari kuppia kaakaota kumoamaan sateen ja kylmän vaikutus. Tulomatkalla sain myös todistaa venäläisen iltapäiväruuhkan, joka oli omalla laillaan vaikuttava. Nopeammin olisi päässyt kävelemällä.

Viikonloppuisin meillä ei ole ohjelmaa, ja tauko onkin ihan tervetullut. Tänään lauantaina opettelin hieman uutta sanastoa, mutta muuten vietin lepopäivää. Huomenna teen domashkat eli kotitehtävät. Siihen saakin taas käyttää aikaa ja energiaa.”

Urmas U.

227. – 229. päivä (ma 10.6. – ke 12.6.)

Maanantaina kävin viemässä Armin päivähoitoon venäjän kurssille. Päivän nysväsin koneella netistä löytämäni nuotinnos-ohjelman parissa. Aika meni kivasti, kun nuotinsin tekeleitäni. Vähän kävin myös potkimassa footbagia (uusi ennätys: 98 kosketusta!) ja huuliharpusta puhkuin pölyjä pois.

Illalla Anja tuli istumaan iltaa kanssamme. Joimme teetä, söimme kakkua ja puhuimme pashaa.

Tiistaina oli kesän ensimmäinen sadepäivä. Satoikin ihan reippaasti. Istuin sisällä, kuuntelin The Commodoresia ja odotin sateen loppumista, sillä talouden ainoa sateenvarjo oli kesäkurssilaisella ja kauppaan piti päästä. Päivä meni muuten samalla tavalla kuin maanantaikin.

Keskiviikon merkittävin anti oli käynti kahvilla (Mäki-)Saari-nimisessä kahvilassa. Join ”suuren tupla-amerikanon” ja söin Napoleon-kakkua. Aivan kelvollista oli. Laskun kanssa vain oli säätämistä.  Sain tilata laskun pariin kertaan ennen kuin se saapui, ja sittenkin laskussa oli väärät einekset. Lopulta maksaminen onnistui.

Seuraavaksi blogini vieraileva tähti Armi kertoo omista kuulumisistaan:

"Maanantaina alkoi siis kaksiviikkoinen venäjän kesäkurssi yliopistolla. Kurssilla on venäjän opintoja ja kulttuuria, lähinnä erilaisia vierailuja, mikä on tietysti kiva, että näkee vähän kaupunkiakin. Osallistujia on kymmenestä eri maasta, Pohjoismaista ja muutamista Euroopan maista. Minä olen ainoa suomalainen, minkä takia suurin piirtein kaikki ensimmäisen päivän keskustelut alkoivat: ”So, you’re the only Finn”. Paitsi yksi, joka alkoi ”Laukustasi päätellen olet se suomalainen”. Marimekkoa mukana nimittäin. Sain vastailla kysymyksiin Suomesta ja suomalaisista. Kuten työssänikin sain olla se esimerkkisuomalainen, joka en koe olevani.

Kurssin avauksen ja kahvittelun jälkeen meillä oli venäjän testi, jonka perusteella meidät jaettaisiin kolmeen eri tasoryhmään. Taustatietona kerrottakoon, että olen siis opiskellut venäjää tähän mennessä yhdeksän kuukautta super-super-hitaalla työväenopiston kurssilla, jossa opettaja puhuu pääasiassa suomea. No, kotona olen toki opiskellut itsekseni lisää, etenkin sen jälkeen, kun päätin, että osallistun tälle venäjää venäjäksi Venäjällä -kurssille. Maanantain kielitestissä oli monivalintoja, enimmäkseen kielioppia ja jonkin verran sanastoa. Aika paljon ymmärsinkin, mutta jonkin verran jouduin pistämään arvalla. Päättelykyky auttaa, esimerkiksi, jos pääsana on tietyssä muodossa, voi veikata, että attribuutti tulee samaan muotoon, vaikka ei sanojen merkitystä ymmärtäisikään.

Testin jälkeen oli lounas, joka sisältyy kurssin hintaan. Ruoka täällä on kummallista ja sisältää aina jotain lihaa, joten syömisen kanssa on vähän huonoa. Lounaan jälkeen oli parin tunnin kaupunkikierros, joka oli aluksi kiva, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen kävely alkoi puuduttaa. Kiersimme jotakuinkin jokaisen patsaan ja maamerkin, mitä kaupungista löytyy. Olin itseeni tyytyväinen, kun löysin omatoimisesti kaupunkikierrokselta takaisin hotellille (tai asuntolalle, jos tarkkoja ollaan).

Tiistaina alkoivat ensimmäiset varsinaiset venäjän tunnit. Ajattelin etukäteen, että olisi kiva päästä kakkosryhmään, koska ykkösryhmä aloittaa aivan alkeista. Se olisi vähän tylsää, kun on kuitenkin jo jotain taustaa. Muutamaa minuuttia ennen kymmentä opettajat kävivät teippaamassa oveen nimilistan. Lähestyin listaa, katsoin ensimmäisenä kakkosryhmän läpi. Ei nimeäni. Sitten ykkösryhmän. Ei vieläkään nimeäni. Kuinka ollakaan, pääsin kolmosryhmään! Testi lienee mennyt putkeen! Kolmosryhmässä on 13 opiskelijaa: minä, yksi jenkki ja muut ranskalaisia. Ranskikset ovat kovin nuoria, alle parikymppisiä ja kaikki kielten yliopisto-opiskelijoita. (Tätä taustaa vasten en ole kyllä kovin vakuuttunut heidän kielten osaamisestaan. Suomalaisen kieltenopetuksen taso on vaan ilmeisesti aika kova, ei muuta voi sanoa.)

Opettajamme Natasha on oikeastaan ranskan opettaja, mutta osaa opettaa venäjääkin hyvin ja puhua selvästi. Hän puhuu melkein pelkästään venäjää, paitsi jos joku ei ymmärrä, selittää ranskaksi ja minulle ja jenkille englanniksi, jota puhuu jotenkuten. Se on ihan hyvä, sillä ymmärrän yleensä jo sen ranskankielisen selostuksen. Kauan sitten opiskellulle ranskallekin löytyi vihdoinkin yllättävää käyttöä. En ole kyllä maininnut kenellekään, että ymmärrän ranskaa. Saanpahan salakuunnella ranskiksia!

Neljä tuntia venäjää meni hujauksessa. Jouduin puhumaan enemmän venäjää kuin ikinä. Opettaja jakaa kanssani samanlaisen opetusnäkemyksen ja on siis ihan huippu. Tunneilla puhutaan paljon, joutuu ihan oikeasti käyttämään kieltä ja oli myös aika monipuolisia harjoituksia. Venäjän tuntien jälkeen oli jälleen lounas. Se oli toistamiseen kummallinen, ihmeellistä juustokuorrutteista rasvassa uitettua kanaa, mutta muun pöytäseurueen mielestä maukasta. Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan Gostiny Dvor -nimiseen rakennukseen, joka ammoisina aikoina on toiminut kauppiaiden myyntipaikkana ja jossa nykyisin on museo ja erilaisia näyttelyitä. Menimme bussilla ja matkustin pummilla, koska minulla oli vähän isohko seteli. Jäniksenä matkustaminen onnistui hyvin. Bussi tuli tupaten täyteen ihmisiä ja tiesin, että matka, jonka kuljemme bussilla, on melko lyhyt. Menin vain kauas rahastajasta, ja hän ei koskaan ehtinyt kohdalleni.

Gostiny Dvorissa oli ihana opas Maksim, joka puhui ymmärrettävää jenkkienglantia. (Kun kuuntelee päivän lähes pelkkää venäjää tai venäläisellä aksentilla puhuttua englantia ja siinä sivussa vähän ranskaa ja vähän ruotsia, sujuva englanti, joka ei vaadi kuulijalta erityistä keskittymistä on kuin musiikkia korville.) Näyttelyt kertoivat Arkangelin alueen historiasta ja ihmisten arjesta entisaikaan, asumisesta, elinkeinoista jne. Pitäisi tietysti olla kiinnostunut, mutta kun työn puolesta joutuu vierailemaan Kansallismuseossa säännöllisesti, oli kyllä melkoisen mielenkiinnoton déjà-vu. Lopuksi saimme aikaa tutustua museoon itseksemme. Hetken palloilin ja poistuin aika pikaiseen. Jälleen löysin tieni asuntolalle. Karttaahan minulla ei siis ole.

Tänään oli vapaata kurssilta jonkin kansallisen juhlapäivän takia (en tiedä, minkä) [toim. huom. Venäjän päivä]. Vietin suuren osan päivästä kotitehtävää turaten. Opettajamme oli kirjoittanut meille kirjeen, ja meidän piti kirjoittaa siihen vastaus. Minun ei ole koskaan tarvinnut kirjoittaa venäjäksi mitään tekstiä, joten kauan siinä kesti ja kaikkeni annoin, mutta melko hyvä siitä omasta mielestäni tuli. Vähän kysyin ulkomaanlehtorilta jeesiä vaikeimmissa paikoissa. [toim. huom. Krö-höm!]

Kaiken kaikkiaan Venäjällä oleilu on siis alkanut hyvin. Ei ole edes ollut pahempaa kulttuurishokkia. Edellisellä vierailulla oli sitäkin suurempi. Ehkäpä nyt tiesin, mitä odottaa. Suunnattomasti täällä ärsyttää se, että ei harjoiteta minkäänlaista kierrättämistä. Näin jumalattoman suuri maa ja äärettömästi ihmisiä, ja kaikki salaattipurkit ja maitopussit ynnä muut pitää kietoa moninkertaisiin muoveihin, ja kaikki vain roskiin! Järkyttävää! Toinen ärsytyksen aihe on venäläisten naisten tapa käydä julkisissa vessoissa. Siitä ehkä lisää myöhemmin."

Urmas U.

225. ja 226. päivä (la 8.6. ja su 9.6.)

Lauantaina aamuyöstä ajelin lentokentälle Boris-nimisen kuljettajani kanssa hakemaan vierastani, jota nimitettäköön tässä vaikka Armiksi. Olimme Boriksen kanssa vähän etuajassa kentällä. Ihmettelin ääneen peruutuspeiliin kiinnitettyä videokameraa, jolloin sain pitkän sepustuksen laitteen erinomaisuudesta. Ymmärsin, että vekotin on hyvin tavallinen venäläisissä autoissa, ja erittäin kätevä onnettomuustilanteiden jälkipuinneissa, kun selvitellään kolarin aiheuttajaa. Olenkin vähän ihmetellyt, millä esim. ajoittain sanomalehtien verkkosivuilla olevat onnettomuusvideot on oikein kuvattu. Nyt selvisi.  Armin kone oli ajassa, ja laukut tulivat nopeasti, joten pian pääsimmekin asunnolleni.

Armin venäjän kurssi alkaa vasta maanantaina ja viikonloppu menikin vähän aikaa tappaessa. Nukuttuakin tuli pitkään. Lisäksi kävimme kävelyillä ja kahvilassa syömässä blinejä. Sää suosii edelleen.

Loppuun vielä vitsi:

Englantilainen, ranskalainen ja venäläinen lentävät lentokoneella. Korkeus on 10 kilometriä. Englantilainen laittaa kätensä koneesta ulos. Hän katsoo kättään ja sanoo:

- Me lennämme Englannin yllä!

- Mistä te sen tiedätte? Meidän allamme on paksuja pilviä!

- Meillä on aina saastepilviä ja siksi kätenikin tuli nokiseksi.

Vähän ajan kuluttua ranskalainen laittaa kätensä ulos. Otettuaan kätensä pois hän sanoo:

- Lennämme Pariisin yllä!

- Mistä tiedätte?

- Käteni tuoksuu hajuvedelle!

Venäläinen laittaa kätensä ulos, vetää sen sitten takaisin ja sanoo:

- Lennämme Venäjän yllä.

- Mistä tiedätte?

- Kello ja sormus varastettiin! 

Kaksi täyttä viikkoa ja vähän kolmatta jäljellä! Aika hyvä!

Urmas U.

222. – 224. päivä (ke 5.6. – pe 7.6.)

Keskiviikkona oli kevätlukukauden viimeinen varsinainen opetustunti. Pelasimme pelejä ja teimme vähän suullisia harjoituksia, siinäpä se. Nelosten kanssa sen sijaan tuli ikävä aikataulusekaannus.  Viime viikolla kerroin heille järjestäväni rästitenttimahdollisuuden tämän viikon keskiviikkona. Sitten viime viikon perjantaina vielä varmistin, että onhan aika varmasti sopiva, etten turhaan pönötä luokassa odottamassa. Kun vastaukseksi tuli päänpudistuksia, sovimme illemmalle uuden ajan, jonka vielä kirjoitin taululle. Kuinka ollakaan, keskiviikkona sitten olisi ollut pyrkijöitä luokkaan ensin sovittuna aikana, jonka siis ei pitänyt edes olla mahdollinen. Sotkun vielä huipensi se, että olin päivällä unohtanut kännykkäni äänettömälle, joten en ollut tavoitettavissa, vaan matkustelin tiedon valtatiellä selkä ongenkoukkuna. Onneksi sentään osa tuli oikeaan aikaan, joten aivan harakoille ei koko juttu mennyt.

Torstaina ei ollut ohjelmaa. Kävin kävelyllä ja hoidin asioita tulevaa vierastani varten. Hoidin myös kilpailevat yrittäjät (= jalkapalloa seiniin potkivat pikkupojat) pois footbag-stadioniltani (=ikkunani alla oleva tienpätkä) kantelemalla heistä asuntolan johtajalle. Osasin sanoa, että ”ikkunan alla pojat pallo ikkuna” + eleet päälle. Johtaja selityksestäni huolimatta ymmärsi, mistä oli kyse ja tuli tarkastelemaan tilannetta ikkunastani. Ja kuinka ollakaan, pikku-Boris siellä juuri oli heittämässä palloa ikkunaan.

Perjantaina valvoin tenttejä yhteensä 6 tuntia, joista 4 tuntia rästitenttejä nelosille ja 2 tuntia kolmosten loppukoetta. Kyllä oli rattoisaa. Kirja sentään eteni kivasti. Rästitenttien jälkeen pulssi vähän kohosi, kun yksi sankari laittoi tekstiviestin, että oli tulossa tekemään sanakokeita ja palauttamaan myöhässä olevia tehtäviä, mutta olin jo ehtinyt lähteä. Koska on uusi mahdollisuus? Tehtävät pahimmillaan kuusi viikkoa myöhässä ja jätät palautuksen viimeiselle 5 minuutille, hyvähyvä.

Sain tenttejä valvoessa luettua Ford Madox Fordin The good soldier -opuksen. Epäkronologisen kerronnan ja epäluotettavan kertojan lisäksi kenties kuluneet sata vuotta romaanin ilmestymisen ja nykypäivän välillä vaikuttivat siihen, että oli vähän vaikea ymmärtää romaanin kulkua. Kolmiodraaman osallisten käytös ei tuntunut luontevalta. Ei huono teos, mutta en usko, että tätä uudestaan tulee luettua.

Loppuillan siivoilin ja roikuin netissä. Yksinäiset illat ovatkin nyt ohi, sillä lauantaista lähtien iltojeni ilona on innokas venäjän kesäkurssilainen. Jolly good!

Urmas U.

220. ja 221. päivä (ma 3.6. ja ti 4.6.)

Maanantaina oli ohjelmassa viitosten viimeinen testi eli valtiontentti.  Tentti on suullinen ja siinä on kolme osaa: kerro pääsisältö tenttitilanteessa jaettavasta artikkelista, kaunokirjallisesta tekstistä ja yhdestä aikaisemmin annetusta aiheesta (esim. Kalevalan henkilöt ja tarinat). Arpa määrää, mitkä tekstit ja mikä aihe kullekin tulevat. Kyseinen tentti on sikäli poikkeuksellinen, että sitä ei saanut pitää suomen luokassa, vaan piti mennä yliopistolle. Tenttitilassa oli myös sihteeri hoitamassa paperityöt, ja vähän ylioppilaskirjoitusten tapaan opiskelijoiden suttupapereissakin oli leimat. Tapoihin kuuluu lisäksi, että opiskelijat tuovat pieniä lahjoja tentaattorien pöydälle ennen tenttiä. Niinpä meitä oli luokassa odottamassa kukkia, vesipulloja, viinirypäleitä ja suklaata. Haiskahtaako lahjonnalta? Itse tentistä ei juuri ole kerrottavaa. Opiskelijat kävivät vuorotellen kertomassa aiheistaan ja lopuksi päätimme Anjan kanssa arvosanat. Vanhaa opettajaani lainaten: kukaan ei osannut kaikkea, mutta kaikki tiesivät jotakin. Aikaa vain meni rutosti, ja luokassa oli kuuma. Onneksi oli vettä. Kahdeksan jälkeen lähdin kotoa ja vähän ennen kahta ehdin takaisin.

Illalla kävin kävelemässä, mutta muuten lähinnä roikuin netissä. Loppuillasta sain luettua Nobel-palkitun V.S. Naipaulin A bend in the river -romaanin (1979). Se sijoittui siirtomaa-ajan jälkeiseen Afrikkaan, tarkemmin erittelemättömän valtion poliittisiin tyrskyihin. Wikipediassa ehdotettiin valtioksi Kongoa. Aika pessimistinen kuvaus edistyksen mahdollisuuksista se oli kaiken kaikkiaan. Lahjoituksena saadut traktorit ruostuvat pellolla, omaisuus saatetaan kansallistaa yhtäkkiä, väkivallan uhka on koko ajan läsnä. Kirjan päähenkilö ei ole afrikkalainen vaan intialaistaustainen muukalainen, joten kirjassa on koko ajan ulkopuolisen näkökulma tapahtumiin. Tunnelma onkin koko ajan odottavan pelokas. Sellainen olo jäi, että kirja kertoi muutakin kuin pelkän tarinan, se jäi mietityttämään.  Se on hyvän romaanin merkki.

Tiistaina maleksin kotona, sillä minulla ei ollut opetusta. Tapoin aikaa käymällä potkimassa footbagiä, pelaamalla koneella shakkia ja niin edelleen.

Vielä loppuun venäläinen versio kansallisuusvitseistä.

Amerikkalainen, englantilainen ja venäläinen kiistelevät siitä, miten saada kissa syömään sinappia. Amerikkalainen ottaa kissan kiinni ja tunkee sinappia sen suuhun.

”Tuo on väkivaltaa!” venäläinen protestoi.

Englantilainen syöttää sinapin kissalle kahden makkarapalan välissä.

”Tuo on huijaamista!” venäläinen protestoi, minkä jälkeen hän levittää sinappia kissan hännän alle, ja kissa alkaa rääkyä nuollessaan sitä pois.

”Huomatkaa”, venäläinen sanoo, ”se syö sen vapaaehtoisesti ja vielä laulaa.”

Urmas U.

218. ja 219. päivä (la 1.6. ja su 2.6.)

Lauantaina aamu- ja iltapäivästä siivosin ja tiskasin. Lämmintä vettä ei luvatusta huolimatta edelleenkään tullut, mikä ei juuri yllättänyt. Illaksi tulikin yllätysohjelmaa. Anja oli aikaisemmin kertonut minulle kuulleensa, että Arkangeliin on kesällä tulossa päiväreissulle iso ryhmä suomalaisia turisteja. He lähtevät risteilijällä Kirkkonummelta ja menevät Venäjän pohjoista rannikkoa itään. Entisiä suomen opiskelijoita on värvätty turisteille oppaiksi, mikä on hieno idea. Opiskelijat olivat ottaneet Anjaan yhteyttä, että he haluaisivat lauantaina harjoitella opastusta suomeksi. Anja laittoi sitten minulle viestin, että olenko kiinnostunut tulemaan mukaan. Olin.

Lähdimme neljän aikoihin kaupungille ja saavuimme kävelykadulle viiden aikaan, jossa meidän oli määrä tavata oppaat ja matkatoimiston väki. Osan oppaista olinkin tavannut etukäteen, mutta osa oli tuntemattomia. Pian selvisi, että vain harva oli valmistautunut esittämään ylipäänsä mitään suomeksi, mikä oli koko kokoontumisen ajatus. Ajattelin, että samapa tuo, ei tässä varmaan kauaa mene. Se osoittautui harhaluuloksi, sillä kotona olin vasta vähän ennen yhdeksää. Mutta takaisin opastuksiin. Kävelimme ympäri kaupunkia, ja matkatoimiston johtaja kertoi, mitä missäkin pitäisi kertoa. Talsiessamme kohteelta toiselle puhuimme sitten osan kanssa niitä näitä suomeksi ja vähän myös venäjäksi. Sain myös vihdoin kuulla kohteliaisuuden, että puhun hyvin venäjää. Pelkkää imartelua, mutta en antanut sen häiritä. Kun opastus lopulta päättyi ja pääsin kotiin, tunsi kävelleensä yli neljä tuntia. Ei ihan sitä, mitä piti, mutta mikäs siellä oli auringon paistaessa nuorten naisten kanssa käyskennellessä.

Sunnuntaina väsäilin Trio Mäkisaarelle uutta soiteltavaa. Omia biisejä tulee hurjaa tahtia: tänä vuonna jo kaksi. Tällä menolla studion voi varata noin vuonna 2020.

Karman laki on iskenyt, sillä paikallinen poikajoukko on ruvennut käyttämään jalkapallokenttänä kadun pätkää ikkunani alla, jossa itsekin käyn potkimassa footbagiä. Jumalaton pauke ja älämölö! Ärsyynnyn hyvin helposti metelistä, mutta en ole viitsinyt valittaa, koska en tiedä, miten sanoa, että painukaa helvettiin siitä ja koska itsekin aikanani terrorisoin naapurustoa samalla tavalla. Sunnuntaina oli sitten onni myötä, sillä satuin kadulle juuri ennen poikia, kun menin potkiskelemaan. Pojat katselivat hetken, mutta lähtivät etsimään muuta kenttää. Säästyin meteliltä ja nostin vielä ennätykseni 79:ään. Hyvä päivä! Mennessäni suihkuun tuli vielä yksi lisäyllätys, sillä hanasta tuli lämmintä vettä. Tuntui luksukselta.

Urmas U.

216. ja 217. päivä (to 30.5. ja pe 31.5.)

Olen tullut siihen tulokseen suomen kielestä, että kielioppi (tässä tarkoitan nyt lähinnä morfologiaa) on monimutkainen mutta kuitenkin sikäli melko looginen, että jokaisen muodon taustalta löytyy sääntö, miten se muodostetaan. Kunhan vain jaksaa nähdä vaivaa opettelemiseksi, niin mekanismit kyllä aukeavat. Esimerkiksi astevaihtelullisissa sanoissa genetiivi tehdään vokaaliloppuisilla (paitsi monilla -e-loppuisista sanoista) heikosta vokaalivartalosta (matto:mato/n), konsonantti- ja monilla -e-loppuisilla vahvasta vokaalivartalosta (liike: liikkeen). Verbien taivutuksen näkee yleensä suoraan verbin infinitiivistä. Kaikissa passiivimuodoissa verbin vartalon -a muuttuu -e:ksi (anta/a  à annetaan, annettiin, annettu, annettava) jne.  Mutta siinä, mitä tapahtuu ennen päätteen lisäämistä, ei ole mitään tolkkua. Pelkästään tavallisia -i-loppuisia sanojakin on neljää eri lajia: bussi: bussin: bussia, kivi: kiven: kiveä, kieli: kielen: kieltä ja käsi: käden: kättä. Ja kuten TV-shopissa sanotaan: eikä tässä vielä kaikki! Samanlaisetkin sanat taipuvat nimittäin aivan eri tavalla. Peli: pelin mutta veli: veljen, pelata: pelaan mutta pelätä: pelkään, riisi: riisin mutta käsi: käden ja ponsi: ponnen ja mies: miehen mutta ies: ikeen. Miksei peljen, pelkaan ja riiden? Se vain pittee tietee. Vartalon muodostus onkin kuin kaikkea mahdollista roinaa säilyttävän ihmisen romukoppa! On parittomia korvakoruja, erivärisiä nappeja, esineitä, joista on irronnut osia, vanhoja kännyköitä, vierasmaalaisia pikkukolikoita, makkaralippuja vuoden -92 markkinoille ja mummon vanhemmista hiihtomonoista vasen.

Torstaina korjasin kokeita ja enimmäkseen pidin ikävää sisätiloissa. Ei jäänyt kiikkustuolissa muisteltavaa. Perjantaina töissä oli kokeiden palautuksia. Nelosilla oli myös viimeiset tunnit tänään ja sen kunniaksi pidimme pienet nyyttikestit. Joimme teetä ja söimme herkkuja. Oli ihan hauskaa, mutta sen verran usein lukuvuoden aikana on olo ollut kuin Volgan lautturilla, että ei jää ikävä. Kolmostenkin kanssa oli kokeiden palautus ja lisäksi jatkoimme vielä vähän eläimistä. Pelasimme aliasta eläinkorteilla ja eläinten äännehtimistä kuvaavilla verbeillä. Yleensä en ääntämistä juuri korjaa, koska se on mielestäni hyödytöntä, mutta kun joku sanoi, että ankkaa kakattaa, oli pakko muistuttaa äänteiden keston tärkeydestä. Tavoiteltu muoto oli siis ankka kaakattaa.

Töiden jälkeen kävin kävelyllä. Sää on ollut koko viikon upea. Onneksi asunto on vielä aika viileä, joten sisällä ei ole liian kuuma. Ajatukset vain ovat jo niin Suomessa, että, kuten valtion pakkotyössä oli tapana sanoa, pappaa ei oikein nappaa.

Hyviä lomia kollegoille (ja toki muillekin)!

Urmas U.

214. ja 215. päivä (ti 28.5. ja ke 29.5.)

Tiistaina opetusta samalle ryhmälle neljä tuntia, joista kaksi meni opetusalan perinteiseen loppukevään ohjelmaan eli elokuvan katsomiseen. Katsoimme Tummien perhosten kotia, joka perustuu Leena Landerin romaaniin ja jonka pääosassa on aina mainio Tommi Korpela. Alku vähän viivästyi sähläämisen vuoksi, kun piti metsästää rakennuksen ainoaa aluekoodivapaata DVD-soitinta. Katsoimme elokuvaa suomenkielisellä tekstityksellä, ja ainakin luulen, että opiskelijat pysyivät kärryillä. Yksi opiskelijoista innostui elokuvan seksikohtauksesta niin, että innostui hihkumaan ”hyvä, hyvä” ja taputtamaan. Teki mieli sanoa, että pyytää äitiään ja isäänsä selittämään kukista ja mehiläisistä, jos asia on vielä uusi. Elokuvasessiomme vain sai hämärän lopun, sillä kun elokuvaa oli noin 15 minuuttia jäljellä, luokkaan astui talonmies tms. megafonin kanssa ja sanomatta mitään alkoi ujelluttaa sireeniä: evakuointiharjoitus, ulostautukaa välittömästi. Syletti. Ehkä sitten katsomme perjantaina loppuun kannettavan näytöltä.

Anja tuli luokkaan, kun keräsin vielä tavaroitani. Lähdimme hoitamaan yhä lähempänä häämöttävän kotiin paluuni asioita. Allekirjoitin irtisanoutumispaperin, ja myöhemmin kävimme irtisanomassa nettiliittymäni kesäkuun lopusta. Kaikki tuntuu järjestyvän kivasti, ja vähän juhannuksen jälkeen olen (toivottavasti) kotona.

Illalla luin loppuun E.L. Doctorowin Ragtimen. Se oli hauska historiallinen romaani 1900-luvun alun Yhdysvalloista. Hauskuus oli siinä, kuinka romaani naittoi yhteen faktaa ja fiktiota, tässä tapauksessa siis fiktiivisiä ja oikeita ihmisiä. Tarinan sivuhenkilöinä enemmän tai vähemmän tärkeissä osissa olivat esimerkiksi Harry Houdini, pankkiiri J.P. Morgan, anarkisti Emma Goldman, Henry Ford ja Sigmund Freund. Koko ajan tapahtui, ja tarina veti kuin nuohottu hormi. Lukupäiväkirjani kohtaan #255 merkitsin tämän erinomaiseksi opukseksi.

Keskiviikkona oli nelosten loppukoe, joka arvioidaan tällä kertaa asteikolla hyväksytty—hylätty. Täkäläinen tenttisysteemi on vähitellen selkiytynyt minulle. Joka lukukauden lopussa on lopputentti (yleensä suullinen ja kirjallinen) ja vuorolukukausin se arvioidaan asteikolla hyväksytty—hylätty ja numeerisesti asteikolla 2—5, jossa kakkonen on hylätty ja viitonen erinomainen. Näille tenteille on eri nimet, ja tajuamistani hidasti se, että sanakirja käänsi molemmat vain ’tentiksi’ tai ’kokeeksi’. Kun käänsin Anjan viestiä asiasta, niin sain siis tulokseksi käännöksiä ”keväällä heillä ei ole tenttiä, vaan heillä on tentti”. Tenttejä saa siis yrittää kolme kertaa, ja jos ei mene läpi, niin tervetuloa uudestaan kurssille ensi vuonna, mikäli kurssi tuolloin on tarjolla. Usein ei ole. Kolmosten kanssa pelasimme lautapeliä ja opiskelimme, mitä eläimet sanovat suomeksi. Mur mur.

Töiden jälkeen kävin kaupassa ja kävellessäni tajusin, etten ole vielä aivan siirtynyt pukeutumisessa kesäkauteen, kun painoin menemään neulepaidassa ja nahkatakissa ja vastaan tulevat neitokaiset kulkivat pikkuhamosissaan. Mutta kun voi takatalvi yllättää kesken kauppareissun!

Illalla kävin potkimassa footbagiä muutaman päivän tauon jälkeen. Lämpimän suihkun puute on vienyt hikoilualttiutta, siksi on tullut taukoa. Nostin kuitenkin uljaasti kesän ennätyksekseni 47 pompautusta.

10 000 lukukertaa on ylittynyt, kiitos kiinnostuksesta!

Urmas U.

211. – 213. päivä (la 25.5. – ma 27.5.)

Lauantaina nukuin myöhään, ja kun olin saanut silmät kunnolla auki, siivosin ja tiskasin. Päivällä korjailin kokeita ja harjoitustehtäviä. Oli hyviä vastauksia, mutta myös aika huonoja. Selvin plagiaatti oli Maantuntemuksen harjoitustehtävässä, jossa piti kertoa valitsemastaan suomalaisesta urheilijasta tai taiteilijasta. Muuan opiskelijalta oli nimittäin jäänyt tekstiin Wikipedian käyttämä viitemerkki, siis hakasuluissa oleva numero. Urho Matti, uusiksi meni. Muutenkin luottamus omaan kielitaitoon tuntuu olevan rajaton, kun omana tekstinä tarjotaan suoraan netistä vedettyä materiaalia. Puusilmäisinkin huomaa, kun osassa tekstiä puuttuu sanoja ja verbit on unohdettu taivuttaa, ja yhtäkkiä soljuvat partisiipit ja infinitiivirakenteet kuin kaunosieluisimmalla skribentillä. Minun versiossani Danten Jumalaisesta näytelmästä helvetin yhdeksännessä piirissä asustaisivat pettureiden lisäksi suoraan netistä esseensä kopioivat tuhnut.

Illalla katselin Pahan maan. Se on mielestäni pienistä epäjohdonmukaisuuksistaan huolimatta erinomainen elokuva, vain pahuksen lohduton. Jokainen siirtää oman pahan olonsa toiselle, ansaitsi tämä sitä tai ei. Varsinkin Sulevi Peltola on roolissaan mainio.

Sunnuntaina heräsin ennen kahdeksaa, kun keskusradiosta tuli jokin ihmeellinen kuulutus.  Koko päivän oli aika paha sunnuntaiolo eikä huvittanut tehdä oikein mitään. Kävelyllä sentään kävin ja jatkoin töiden parissa.

Maanantaina kuuntelin Maantuntemuksen kurssilla esityksiä suomalaisista bändeistä. Valtaosa oli oivallisia, mutta sappi kiehui, kun eräs sankari tuli täysin valmistautumatta lukemaan esitystään suoraan paperista vailla hajuakaan, mitä oikeasti puhui. Yleensä olen viimeiseen asti ystävällinen opiskelijoille, mutta nyt oli pakko vähän kovistella. Muita opiskelijoita vähän nauratti, kun kyselin esityksen jälkeen hänen käyttämistään sanoista ja kaverilla ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli juuri kertonut. Tunnin jälkeen hän tuli vielä ihan pokalla väittämään, että juuri näitä sanoja hän ei vain sattunut löytämään sanakirjasta, että muuten hän voi kääntää koko tekstin vaikka heti. Sanoin, että anna palaa, Frank. Eihän siitä mitään tullut. Urho Matti.

Kuulin myös toistaiseksi parhaan version perinteisestä ”en tehnyt tehtävää, koska koira söi vihkoni” -selityksestä. Tässä selityksessä opiskelija oli juuri ollut matkalla ystävänsä luo tulostamaan tehtäväänsä, kun hänen ohittamastaan talosta oli kuulunut kova ääni/räjähdys, ja sieltä oli juossut ulos kaksi miestä. Kohta paikalle olivat tulleet poliisit, jotka olivat vieneet opiskelijan poliisiasemalle todistajana tapahtuneesta. Että siksi ei nyt ollut kyseistä paperia tulostettuna. En osannut sanoa oikein mitään.

Iltasella piti laatia kertaustehtäviä tiistaille ja koetta keskiviikoksi. Siinähän ilta oikeastaan menikin.

Urmas U.

209. ja 210. päivä (to 23.5. ja pe 24.5.)

Torstaina oli taas opetukseton päivä. Nukuin myöhälle, söin aamupalan ja lähdin käymään kirjastossa. Nyt sää oli mainio, ja olikin oikein mukavaa kävellä keväisessä kaupungissa. Kirjastostakin löytyi taas vaikka mitä aarteita. Poikkesin vielä hiukopalaksi haukkaamassa blinejä kermavaahdon ja jäätelön kera ja juomassa tsupin tsahvia. Elämä hymyili.

Muuten torstai-iltapäivä ja -ilta meni tunteja suunnitellessa ja tarkistaessa tehtäviä. Eräästä Maantuntemus-kurssin tehtäväpaketista tein mielenkiintoisen havainnon: kaksi täysin identtistä vastauspaperia. Samat sanat käännettynä, samat virheet, samat kummallisuudet kielessä. Yhteistyö on voimaa.

Sain keskiviikkona luettua D.H.Lawrencen The Rainbow -romaanin. Se osoittautui valitettavasti täydeksi ajanhaaskaukseksi. Sinnikkäästi luin loppuun, koska ajattelin, että täytyyhän siinä jotakin olla, kun se oli päässyt Modern Libraryn 100 parhaan romaanin listalle. Syytä moiseen noteeraukseen en lukukokemukseni perusteella keksinyt. Romaani kertoo kolmesta sukupolvesta Brangwenin perheessä. Ongelma oli ehkä siinä, että kustakin sukupolvesta kerrottiin erillään, eivätkä niiden vaiheet juuri liittyneet toisiinsa. Vielä kun henkilöt olivat perin valjuja, niin samassa paketissa tuli ikään kuin kolme kehnoa romaania. Ensikosketukseni D.H. Lawrenceen oli niin puiseva, että palautin hänen Sons and Lovers -opuksensa lukemattomana takaisin.

Perjantaina taas ainakin sivuttiin palohälytysennätystä. Lisäksi oli puolen tunnin sähkökatkos ja lämmin vesi on tosiaan poikki ilmeisesti kuun loppuun. Lämpimän veden puute on varmaan melko tehokas hotellivieraskarkotin. Opetusta oli taas kuusi tuntia. Nelosten kanssa opiskeltiin temporaalista lauseenvastiketta (esim. Opiskellessani venäjää koin motivaatiovajetta) ja kolmosten kanssa jatkettiin monikon partitiivia. Kertauksena monikon paikallissijoista leikimme laiva on lastattua.

Töiden jälkeen kävin potkimassa footbagiä. Kylmä suihku tunnin hikoilun jälkeen oli karaiseva kokemus. Illasta opiskelin vielä ranskaa. Huomenna pidän taas leffaillan. Ajattelin katsoa Pahan maan.

Urmas U.

207. ja 208 päivä (ti 21.5. ja ke 22.5.)

Tiistaina oli myös 6h opetusta. Nelosten kanssa käytiin konjunktioita ja kolmosten kanssa harjoiteltiin sanastoa pelaamalla Aliasta. Tuntien valmistelun lisäksi muita töitä en jaksanut illalla enää tehdä. Anjan kanssa viestittelin illalla lopuista tenteistä. En vieläkään ole aivan selvillä täkäläisestä tenttisysteemistä. Eri nimellä kulkevia kokeita kun on ainakin neljää erilaista sorttia.

Maanantain hellepäivän jälkeen oli vuorossa paluu arkeen, lämpötila päivällä 7 °C, plussaa kuitenkin. Sen verran kylmä, että ulkoillessa piti taas pukea kaulaliina ja useampi paita ylle. Respassa kävin varmistamassa, että olin ymmärtänyt oikein käytäville liimatut laput. Niissä sanottiin, että lämmin vesi on poikki 24.5.–31.5., kuten olin tajunnutkin.

Keskiviikkoaamuna 22.5. huomasin, että ei tule lämmintä vettä. Arvelin, että varmaan tilapäistä, kun vesikatkon piti alkaa vasta perjantaina. Kun työpäivän jälkeenkään ei tullut muuta kuin kylmää vettä ja tiskivuori hipoi kunnioitettavia korkeuksia, kävin respassa taas utelemassa. Tuleeko tänään vielä lämmintä vettä? Ei. Tuleeko huomenna? Ei, vasta 31. päivä. Annoin taas jallittaa itseäni sillä, että kun sanotaan päivämäärä, niin uskoin, että asia todella tapahtuu tuolloin. Nyt kirjoitan tähän itselleni muistiin, että lämmintä vettä tulee seuraavan kerran joko ennen kuun loppua tai vasta kesäkuussa, mutta ei missään tapauksessa kuun viimeinen päivä. Ei muuten ole tiskaaminen hätäisen hommaa, kun noin 3 litran kattilalla kuumentaa tiskivesiä! Hellan levytkin ovat kauniisti sanottuna verkkaisia.

Tajusin kesken päivän, että patteritkin oli nyt kytketty pois päältä, ja kun ulkolämpötila oli eilisen kaltainen, oli sisällä jopa vähän kalsea. No, kyllä se tästä.

Arkangelissa vieraillut professori Hakamies oli jättänyt respan väelle muistoksi Kalevalaseuran vuosikirjan 89, jonka nimi on Kalevalamittaisen runon tulkintoja. Respan rouvat kyselivät, että mistä kirja kertoo, ja kun selitin, he kyselivät nätisti kautta rantain, että haluaisinkohan minä sen. Huovislaisena kirjahamsterina otin moisen aarteen mielihyvin vastaan. Koskaan ei tiedä, milloin pitää kalevalamittaisia runoja tulkita! Mitäs sitten, kun ei olisikaan kirjaa, mistä katsoa?

Taannoisella lomallani laitoin koneelle Marvin Gaye -levyjä. Nyt olen kuunnellut Gayen I want you -albumia vuodelta 1976. On pakko sanoa, että on melko suorasukaisia sanoituksia tavallisten ”baby, baby” -huokailujen lomassa.  Esimerkiksi Soon I’ll Be Lovin' You Again -kappaleessa Marvin kertoo vievänsä kielitaidollaan rakastettunsa Arkangeliin ja takaisin. Lienee silloista rouva Gaye’tä jurppinut, kun ukko levyllä lemmestä lurittelee, mutta kuiskii rakastajattaren nimeä.

Soul-veljellisin terveisin

Urmas U.

205. ja 206. päivä (su 19.5. ja ma 20.5.)

Kauden kotimainen kärkitulos: neljä palohälytystä samana päivänä! Eikä mitään säälittäviä 10 sekunnin piipityksiä, vaan miehekkäitä, hermoja riipiviä, minuuttitolkulla kestäviä ujelluksia!

Sää oli sunnuntaina aivan kelvollinen, shortsikeli suorastaan. Kävin ulkoilemassa, ja viihtyvyyttä lisää kummasti, kun vähiin puihin, mitä tässä lähellä on, on tullut lehdet ihan viimepäivinä. Kaupungilla huomasi, että solariumia ei ole talvella harrastettu, vaikka ihan turboversio olisi tarjolla:

Iltapäivä ja ilta menivätkin töitä paiskiessa. Vielä ennen eläköitymistä aion opetella sen, että perjantai-iltapäivisin katsoisin maanantain tunnit valmiiksi. Nyt tulevalla viikolla töitä on poikkeuksellisen paljon, sillä on Anjan vuoro pitää taukoviikko, ja se tarkoittaa, että pidän kaikki tunnit. En silti valita, sillä kahden viikon loma Suomessa teki enemmän kuin sata jänistä.

Yö oli vähän tuskallinen, koska päivällä oli hellelukemat ja patterit hohkaavat edelleen kuumana. Illalla huoneistossani oli lämmintä 27°C. Lisäksi öisin tuulettaminen on sikäli hankalaa, sillä vajaan 100 metrin päässä menee junanrata, ja veturimiehillä on ihastuttava tapa ohi ajaessaan ”tervehdyksenä” huudattaa junan pilliä päivin öin. Heräsin varovaisen arvion mukaan yön aikana noin 7 miljoonaa kertaa.

Maanantai oli kovin työnteinen. Opetusta oli 6 tuntia ja jälkiruoaksi Maantuntemuksen tehtävien tarkistamista sekä oppimateriaalin valmistelua huomiselle.  Kolmosten kanssa meillä oli vieraana professori Hakamies, joka on Arkangelissa folkloristiikan laitoksen vieraana, mutta kutsuimme hänet piipahtamaan tunnillamme, jotta opiskelijat saavat mahdollisuuden puhua suomea muidenkin natiivien kanssa. Vierailun lisäksi jatkoimme monikon partitiivin sekä aikaisemmin aloittamamme ”rakkaussanaston” parissa. Selitin myös, miksi on turvallisempi käyttää verbiä laittaa kuin panna. Maantuntemus-kurssilla olivat aiheena taannoisessa Ylen Suurimmat suomalaiset -äänestyksessä valitut Suomen merkkihenkilöt. Vähän olin huomaavinani sellaista, että Wikipediasta oli vedetty sopivaa määrä tekstiä, ja sitten tultiin lukemaan se ilman perehtymistä siihen, mitä oikeastaan tuli sanotuksi. Oli kyllä hyviäkin esityksiä.

Illalla ehdin vielä footbagia potkimaan ja nostin ennätykseni 35:een. 20 pompautusta menee jo aika kevyesti. Jos kesän lopulla menee 100, olen tyytyväinen. Sitten voi ruveta jo treenaamaan oikeita temppuja eikä vain pallon ilmassa pitämistä!

Urmas U.

202. – 204. päivä (to 16.5. – la 18.5.)

Torstai oli opetukseton päivä. Nukuin myöhään, siivosin ja kävin potkimassa footbagia. Tennarini vain alkavat olla niin kuluneet, että ne eivät varmaan kestä enää kovin monta sessiota. Illalla opiskelin ranskaa. Siinä koko päivä.

Perjantaina oli opetusta 6 tuntia. Nelosilla oli tentti ja kolmosten kanssa katsoimme monikon partitiivia. Olen monikon partitiivin kanssa aina vähän liemessä, sillä oma kielikorvani sallii mukisematta muotoja kuten ravintola: paljon ravintoloja, porkkana: porkkanoja, kaali: kaaleja, ikkuna: ikkunoja ja haarukka: haarukkoja, jotka ovat luultavasti epäkieliopillisia monilla muille suomalaisille. Muodot lienevät ainakin osin murretaustan vaikutusta. Tosin lohduttaudun sillä, että jos minä pärjään näillä, niin sitten pärjäävät myös suomea vieraana kielenä puhuvatkin! Sanastosta seuraavaksi ohjelmaan laitan sanat joppari, pulttu ja mötky.

Markus Kajo, suuri guruni, ehdotti jossakin pakinassaan oivaksi käytännön pilaksi, että voi mennä ulkomaille opettamaan suomea ja opettaa ihan puuta heinää, esim. että tavallinen tervehdys Suomessa on oottako työ se Henry Theel? Sitten kun nämä ulkomaalaiset tulisivat Suomeen ja tervehtisivät lentokenttävirkailijoita, hotellin respaa ynnä muita edellä mainitulla tavalla, olisi molemminpuolinen hämmennys taattu. En tunnusta Kajon ehdotusta kokeilleeni.

Töiden jälkeen kävin taas potkimassa footbagia, kun en muutakaan keksinyt. Footbag-stadionini, joka oikeasti on vain tuulelta suojassa oleva talon kulma, oli valloittanut kolme sulkapalloa tms. pelaavaa pikkutyttöä. YYA-hengessä päätin, että myös minulle on tilaa. Noin puolen tunnin jälkeen tytöt tulivat kysymään jotakin, mistä en totuttuun tapaani saanut mitään selvää. Mina ulkomaalainen, mina ei jummarra.

Lauantaini oli kovin samanlainen kuin muutkin päivät, paitsi että rentouduin viettämällä elokuvaillan. Leffanaposteltavaksi ostin kaupassa vastaan tulleita suklaa-ananaksia, siis kuin suklaarusinoita mutta ananaksella. Ihan hyviä olivat. En yleensä kovin paljon jaksa innostua suomalaisista elokuvista ja näyttelijöistä varsinkin Hannu-Pekka Björkmania suorastaan vihaan, mutta nyt katsomassani Haarautuvan rakkauden talossa (2009) hän oli mainio. Kun Björkman ja naispääosaa esittävä Elina Knihtilä kertovat toisistaan totuuksia, pulttu tutisee. Muutenkin poikkeuksellinen elokuva, kun ei ollut Samuli Edelmania, Juha Veijosta, Peter Franzénia tai Jasper Pääkköstä!

Urmas U.

200. ja 201. päivä (ti 14.5. ja ke 15.5.)

Tiistaina oli opetusta 2 x 90 minuuttia. Maantuntemus-kurssilla aiheena oli Suomen koulutusjärjestelmä, josta oli ollut tehtävänä lukea jakamani materiaali, vastata tehtäviin ja esitellä muille yhtä koulutustasoa. Esitykset vain jäivät vähän suppeiksi, kun varhaiskasvatus-, peruskoulu- ja ammattikouluryhmät olivat jättäneet homman tekemättä. Kuten kapteeni Haddock sanoisi: Senkin turjakkeet! Analfabeetit ektoplasmat! Ja loppuun vielä %&#”##& ja kolme pääkallomerkkiä! Kuulimme sitten vain esitykset lukiosta ja korkeakouluista. No, tiedän ainakin mitä kysyn tentissä: kerro suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ryhmätyösi pohjalta.

Töiden jälkeen ulkoilin ja kävin kaupassa. Ajoitus oli hyvä, sillä kun pääsin kotiin, alkoi sataa. Sateenvarjoni unohdin Suomeen, ja siksi liikkumisvalmiuteni sadekelillä on nyt rajallinen. Illalla tein taas TV5Monden sivuilta ranskan harjoituksia.

Keskiviikkooni kuului vain kaksi tuntia opetusta. Iltapäivällä valmistelin tulevia kokeita ja muuta töihin liittyvää. Töiden jälkeen kävin potkimassa footbagiä ja sain kevään kärkituloksekseni 30 pompautusta ilman, että pallo käy maassa. Ihan tehokkaasti siinä tulee hiki. Kolmen vartin jälkeen t-paita oli kuin hanan alla käytetty.

Tiistaina sain tietooni, että yliopistolla on vieraileva luennoitsija Suomesta. Informaatio oli kyllä aika niukkaa: nimi ehkä Hakamies/Häkämies, ehkä Tampereelta, luennoi englanniksi, sukupuoli ei tiedossa. Hän oli tiistaina pitämässä luentoa suomalaisesta kansanperinteestä. Tieto vierailusta tuli niin lyhyellä varoitusajalla, etten päässyt paikalle. No, keskiviikkona sain tietää, että hän luennoikin joka päivä tällä viikolla. Nyt ehdin paikalle. Kyseessä oli venäjäksi luennoiva, Pekka Hakamies -niminen folkloristiikan professori Turun yliopistosta. Ennakkotiedoista yksi kolmesta oikein! Kävimme Anjan kanssa esittäytymässä, mutta kun selvisi, että hän luennoi venäjäksi, totesin kielimuurin kahden suomalaisen välillä liian suureksi. Lupasin ottaa vielä yhteyttä, jotta hän halutessaan voisi tulla vierailemaan tunnillemme.

Keskiviikon tärkein uutinen kuitenkin oli, että ensi vuoden työkuviot selvisivät. Hip-hei! Palaan elokuussa perskoulun ihmeelliseen maailmaan. Hyvä näin, koska seuraava mahdollisuuteni saapua työhaastatteluun olisi vasta heinäkuussa, jolloin tarjonta työpaikoista voisi olla aika vähäistä.

Urmas U.

198. ja 199. päivä (su 12.5. ja ma 13.5.)

Sapetuksen määrä oli suuri, kun sunnuntaina koitti aika palata sorvin ääreen Arkangeliin. Menin hyväksi havaitsemaani tapaan taas Helsinki—Pietari-osuuden junalla ja loppumatkan lentäen. Tällä kertaa junamatkakin meni ilman tullihenkilöiden kuulosteluja. Junamatkan kohokohdaksi jäi ehkä se, kun pääsin sanomaan vieressäni istuneelle japanilaiselle pikkupojalle sumimasen (’anteeksi’), kun ryykäsin paikaltani käytävälle. Pojalla oli hyvä ilme. Niin harjaantunut monikulttuurisuusosaaja en kuitenkaan ole, että kasvoista tunnistaisin Aasian kansallisuuksia, vaan näin pojan passin kannen.

Juna oli niin aikaisin Pietarissa, että minulla oli kolme tuntia aikaa hankkiutua kentälle ennen lähtöselvityksen alkua. Päätin olla turvautumatta taksiin, vaan menin julkisilla. Metroasemilla oli hyvät opasteet ja bussipysäkkikin lentoasemalle löytyi heti metron uloskäynnin vierestä, joten matka meni ilman kommelluksia. Kentällä olin noin neljä tuntia ennen koneen lähtöä. Sitten vain jumitin ja odotin. Ja odotin. Ja odotin. Lopulta kone lähti, ja pääsin nauttimaan Rossiya Airlinesin perinteisestä matkaeväästä eli täytetystä croissantista.

Arkangeliin saavuin maanantain puolella klo 02.10. Arkangelissa oli uudistettu terminaalia niin, että laukut eivät tulleetkaan enää erilliseen matkalaukkurakennukseen, vaan suoraan terminaaliin. Terminaalissa ei ollut edes valoja päällä muualla kuin siellä, minne laukut tulivat. Oli aika unelias tunnelma. Laukkuja sai odottaa yllättävän kauan. Kun sain laukkuni ja menin ulos etsimään taksia, selvisi, että kaikki taksit olivat etukäteen varattuja. Oli vähän orpo olo, kun kaikki taksit yksi kerrallaan kaarsivat pois, kello oli puoli kolme ja kentällä meitä oli enää kolmisen henkeä odottamassa. En tietenkään ollut tajunnut selvittää taksikeskuksen numeroa etukäteen, että olisin voinut tilata taksin. Lopulta kuitenkin yksinäinen Lada kaasutti tuomaan jonkun kentälle ja sain kyydin keskustaan. Kämpillä olin reilun kahdentoista tunnin matkustuksen jälkeen kolmen aikaan yöllä ja neljän nurkilla sain unen päästä kiinni.

Maanantaina opetusta oli onneksi vasta iltapäivällä. Ennen opetusta kävin kaupassa sekä kävin viemässä passini ja viisumini rekisteröintiä varten yliopistolle. Sää oli nätti, mutta kylmä tuuli kävi. Asunnossani tarkenee nyt varsin hyvin, kun ilma on lämmennyt ja silti patteri posottaa kuumana. Siinä ei tosiaan ole säädintä eikä edes on/off-kytkintä. Kai sitten koko kerrostalosta laitetaan kerralla patterit pois päältä. Saa nähdä, koska lämmin vesi katkeaa.

Opetuksesta jäi tällä kertaa opiskelijoille ja itselleni hyvä maku, jaoin nimittäin tuliaissuklaata. Illasta hämmästytin vielä paikallisia alkuasukkaita footbag-taidoillani. Mad skillz!

Urmas U.

196. ja 197. päivä (pe 26.4. ja la 27.4.)

BLOGI TAUOLLA, URMAS U. SUOMESSA 27.4.–12.5.!

Perjantai meni mukavan joutuisasti, kun opetusta oli 6 h. Kuuntelin molempien ryhmien kanssa Aki Sirkesalon kappaleen Mustankipee ja opettelimme rakkauteen ja parisuhteeseen liittyviä sanoja, joista sitten opiskelijat kirjoittivat dialogeja. Yksi sana sanalistassa oli anoppi, ja pari opiskelijaa käänsi minulle venäläisen anoppivitsin, joka menee näin: Mies menee ampumaradalle anoppinsa kanssa, mutta radan valvoja estää pääsyn ja sanoo, että omien maalitaulujen tuominen on kiellettyä.

Töiden jälkeen vain hengasin kotona ja yritin saada ajan kulumaan. Lähinnä roikuin koneella, pakkailin laukkuja, vähän siivosin yms. Lauantain matkaohjelmassa oli lento klo 7.30 ja junalla Pietarista eteenpäin klo 15.25.

Lauantaiaamuna puhelimen herätyskello soi klo 4.00. Oli aika pirtsakka olo noin kahden tunnin unien jälkeen. Aamupalaksi kuppi teetä, banaani ja lautasellinen puuroa, jonka jälkeen taksilla kentälle. Kentällä olin klo 5.30. Kuuden jälkeen alkoi lähtöselvitys, jonka jälkeen sai suoraan mennä turvatarkastukseen. Muuten kaikki meni ihan mukavasti, mutta nuorisokielellä pientä ”kuumotusta” aiheutti se, että lipussani luki eri portti (portti 2) kuin kentän infotauluilla (portti 3). Menin ensiksi lipussani lukeneelle portille 2. Istuin jonkin aikaa odottamassa, kunnes päätin kysyä asiasta ohikulkevalta virkailijalta. Kysyin venäjäksi, että mikä portti Pietariin, kaksi vai kolme. Portti kaksi, hän vastasi ja näytti sormillaan kahta sormea. Istuin, odotin ja haukottelin. Jonkin aikaa varrottuani aloin ihmetellä, kun odotustilaan tuli ihmisiä lippu kädessä, he kysyivät virkailijoilta jotakin ja lähtivät pois. Ajattelin, että joutessani käyn katsomassa portilla 3, mitä siellä tapahtuu. Odottelin siellä hetken aikaa, kun tuli virkailija, joka sanoi jotakin ja ihmiset alkoivat muodostaa jonoa. Portin päällä oleva infotaulu oli pimeänä, ja kysyin jonossa olleelta matkustajalta, että Pietariin? Hän nyökkäsi, joten kävin jonon jatkoksi. Pian myös infotauluun syttyi lentoni numero ja määränpää, jolloin tiesin vihdoin olevani oikeassa paikassa. Ihmettelen vain, että mikä informaatiokatkos oli minun ja virkailijan välillä, kun sain häneltä väärää tietoa.

Pietarissa oltiin vähän ennen yhdeksää, ja 9.10 istuin jo matkalaukkuni kanssa pikkubussissa kohti Moskovskayan metroasemaa. Ripeää toimintaa matkalaukuista vastanneilta lentokenttätyöntekijöiltä! Metrolla jatkoin Suomen asemalle Leninin aukiolle. Siellä olin noin klo 10. Varovaisuuttani olin ostanut liput vasta junaan, joka lähti klo 15.25, joten odotusaikaa oli aika lailla. Olisin ehtinyt kevyesti aikaisempaankin junaan (11.25), mutta koska kuulun ei vara venettä kaada ja mieluummin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa -koulukuntaan, en näin tehnyt. En myöskään ollut halunnut jättää lipun ostamista asemalle siltä varalta, että junat ovatkin täynnä, mikä sittemmin osoittautui turhaksi peloksi.

Aikaa tapoin ensiksi istumalla Burger Kingissä, jossa hurahti kaksi tuntia aika kivuttomasti kahvia ryystäen ja kirjaa lukien. Sen jälkeen kävelin vähän aseman ympäristössä ja morjestin Leninin patsasta. Tässä kuvamateriaalia (taustalla Suomen asema):

Tässä muistin virkistykseksi kuva Arkangelin Lenin-patsaasta:

Tämän jälkeen kävin läheisessä kirjakaupassa, mutten malttanut ostaa mitään, vaikka Nietzschen Näin puhui Zarathustra olisi ollut halvalla venäjäksi. En siitä ymmärtänyt oikein mitään suomeksikaan. Sitten taas kahville ja lukemaan kirjaa. Siinä se aika kului.

Junassa oli pieni episodi, kun venäläinen tullivirkailija tuli kysymään kysymyksiään ja kysyi, onko minulla lääkkeitä mukana. Sen verran rehti-Reino olen, että kun suoraan kysytään ja varsinkin, reseptilääkkeistäni oli myös reseptit mukana, niin vastasin myöntävästi. Tullimieshän kiinnostui kovasti, että mitä lääkkeitä ja mihin tarkoitukseen. Sain sitten selittää korviaan höristeleville kanssamatkustajille sairauksistani. Myös reseptejä tullimies tiirasi kovin tarkasti. Tovin katselun jälkeen tullimies sanoi, että niistä pitää tehdä tulliselvitys. Olin aivan moilasena. Mikä helvetin selvitys pitää tehdä lääkkeistä, jotka suomalainen lääkäri on minulle määrännyt, jotka on ostettu Suomesta ja joita nyt vein mukanani omaan käyttöön takaisin Suomeen? Joo, mutta selvitys pitää tehdä. Kiukusta puhisten etsin tulliselvityslomakkeet junavaunusta ja aloin täyttää. Lomake ja sen ohje olivat niin vaikeaselkoisia, etten reilun kuuden vuoden suomen kielen yliopisto-opinnoillani saanut siitä tolkkua. Täyttelin, mitä täyttelin, ja ajattelin, että kysyn sitten kun lomaketta tullaan kysymään. No, sitä ei sitten tultu kysymään missään vaiheessa. En sitten tiedä, olisiko minun pitänyt lähteä kiertämään koko junaa kyseistä tullimiestä etsien vai oliko kyse vain venäläisen viranomaisen mulkkuudesta, mutta lomake jäi sitten matkamuistoksi. Kysyin Suomen puolella suomalaiselta tullimieheltä, että mistähän tässä mahtoi olla kyse, mutta hän ei osannut sanoa. Ensi kerralla minulla ei ole lääkkeitä mukana, jos kysytään.

Nyt lomailen pari viikkoa ja jatkan taas blogin kirjoittamista toukokuun puolivälissä.

Urmas U.

194. ja 195. päivä (ke 24.4. ja to 25.4.)

Keskiviikkona oli tutusti opetusta 4 tuntia. Maantuntemus-kurssilla opiskelijat kertoivat suomalaisista yrityksistä ja kolmannen kurssin kanssa katsottiin predikatiivin sijanvaihtelua (esim. kuppi on puhdas mutta vesi on puhdasta).

Päivä oli niin nätti, että töiden jälkeen lähdin ottamaan vähän kuvia. Ohessa muutamia otoksia.

 Kaunista arkkitehtuuria:

 Euromasterin Arkangelin konttori?

Kuten sanottu, roskia riittää:

Myisitkö kultasi tänne?

Torstai oli opetukseton päivä. Nukuin myöhälle, kävin maksamassa nettiyhteyteni toukokuulta sekä poikkesin kirjastossa. Kaupassakin kävin. Siellä alkaa olla jo aika paljon pääsiäiskrääsää. Niin, pääsiäinen on ortodokseilla tänä vuonna toukokuun viidentenä. Pääsiäinen ei ole täällä vapaapäivä, koska se on kirkollinen juhla. Toukokuun alussa on muutenkin kivasti juhlia, kun kuun ensimmäinen on kevään ja työn päivä, viides päivä pääsiäinen ja yhdeksäs on voiton päivä (toisen maailmansodan loppumispäivä).

Illalla hoidin tulevaan matkaani liittyviä asioita, pakkasin laukkua yms. Lauantaina siis tulen pariksi viikoksi Suomeen, mikä on varsin mukavaa. Pieni tauko katkaisee kevään kivasti. Kouluaikana sanottiin aina, kun joku opettaja oli vähän pitempään poissa, että se on varmaan ”Törnävällä lataamassa akkuja”, toisin sanoen mielisairaalassa. Lauantaina päivitän vielä blogia, sitten pidän kirjoitustauon.

Latausta odottaen

Urmas U.

192. ja 193. päivä (ma 22.4. ja ti 23.4.)

Työviikko alkoi viidennen kurssin suullisten tenttien vastaanotolla. Tentissä oli kaksi tehtävää: Toinen oli kysymys kevään tuntien aiheista, jotka oli etukäteen annettu opiskelijoille. Tenttitilanteessa sitten arvottiin, kuka saa minkäkin kysymyksen. Toinen tehtävä oli kertoa tenttitilanteessa jaetusta tekstistä ja kääntää siitä osa. Tekstit olivat tällä kertaa Anna-Leena Härkösen kolumneja. Kun oli itse juuri lukenut tekstit ja kun tunnollisimmat selittivät kovin perusteellisesti, alkoi vähän tulla jo Härkönen korvista. Noin kolme ja puoli tuntia meni viiden opiskelijan tenteissä. Onneksi ei ollut enempää opiskelijoita tuossa ryhmässä.

Tenttien jälkeen ehdin syömään ja sitten takaisin luokkaan opettamaan. Tunti keskeytyi iloisissa merkeissä, kun minulle soitettiin työhaastattelukutsu. Kyseinen rehtori tosin oli aika kuutamolla, kun sanoin olevani nyt Venäjällä, minkä toki olin jo hakemuksessa kertonut. Mutta mitäpä tuosta.

Illan ratoksi jumppasin ja siivosin. Kovin ihmettelen vieläkin sitä, että miksi lattian muovimattoa ei voitu liimata kiinni kunnolla, kun lattia remontoitiin. On aika ärsyttävää, että muovimatto tarraa kiinni suulakkeeseen varsinkin, kun imuroi nurkkia.

Lisäksi illalla aloitin uutta kirjaa, näet sunnuntaina sain Conradin Lord Jimin luettua. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Henkilöt eivät oikein herättäneet kiinnostusta, ja tarina eteni tuskallisen hitaasti. Aika väen vängällä piti lukea loppuun. Kerronta oli kyllä mielenkiintoisen kompleksista, tai toisesta näkökulmasta katsottuna sekavaa, kun välillä oli kaikkitietävä kertoja, mutta sitten siirryttiin kerrontaan yhden kirjan henkilön kautta. Myös upotuksia oli välillä tolkuttomasti: edellä mainittu henkilö kertoo ystävilleen tarinaa, jossa joku kertoo tarinaa, jonka joku on kuullut joltakulta. Ei tämäkään huono kirja ollut, mutta esimerkiksi Nostromon tarina vain oli kiinnostavampi. Näiden kahden kirjan perusteella lukijaterveiseni Conradille haudan taakse ovat, että olisit tiivistänyt, hyvä mies!

Tiistaina olivat ensimmäiset Maantuntemus-kurssin harjoitukset. Aiheena olivat Suomen suurimmat kaupungit, ja jokainen opiskelija piti pienen esitelmän yhdestä kaupungista. Vähän heräsi epäilyjä, että osalla aineisto oli hankittu Wikipediasta suoraan kopioimalla ja liittämällä, kun esityksissä oli fraaseja kuten ”kaupunki nousi kukoistukseen…”. Muuten olin tyytyväinen suorituksiin.

Töiden jälkeen tulostelin tehtäväpapereita ja erehdyin laittamaan valot päälle, kun oli useampi sähkölaite päällä, niin sulake räpsähti taas. Ja eikun respaan asiaa selittämään. Asuntolan korjausvastaavat, kutsuttakoon heitä vaikka nimillä Älli ja Tälli, tulivat napsauttamaan sulakkeen takaisin päälle ja vannottivat, että vedenkeitin ja hella eivät saa olla yhtä aikaa päällä. Kielimuuri oli sen verran korkea ja piikkilankainen, että en ruvennut selittämään, että ne ovat olleet minulla joka aamu syksystä asti päällä yhtä aikaa, mutta olohuoneen kattolamppu vaikuttaa olevan ongelman lähde. Illalla monistelin harjoituksia (noin 100 arkkia yksi kappale kerrallaan manuaalisesti kaksipuolisena) ja kuuntelin samalla Sirkesaloa. Olen sitä mieltä, että Sirkesalon parhaista saisi hyvän suomenkielisen soul-levyn.

  

Loppuun taas pieni vitsi:

Tunnettu venäläinen laulaja Alexandr Vertinski, joka oli lähtenyt maasta jo tsaarin aikana, palasi Neuvostoliittoon. Hän nousi vaunusta kahden matkalaukun kanssa, laski ne käsistään, suuteli maata ja katsoi ympärilleen:

- Oletpas sinä muuttunut, Venäjä!

Hän katsoi uudestaan ympärilleen – laukkuja ei näy missään!

- Etpäs olekaan.

Urmas U. 

189. – 191. päivä (pe 19.4. – su 21.4.)

Perjantaina olin sorvin ääressä 6 tuntia. Opiskelijat olivat kiinnostuneita venäjän opiskelustani, ja niinpä esittelin heille omia venäjän oppikirjojani. He selailivatkin kirjoja kovin kiinnostuneina. Annoin myös pyynnöstä lukunäytteen, josta sain hyvää palautetta. Eipä kai kukaan päin naamaa sanoisikaan, että muuten hyvä, mutta ihan paska. Tauolla lämmittelin eilisen uusintoja ja opiskelin vähän. 6 tuntiakaan ei tunnu pahalta opetusrupeamalta, kun vain on kunnon tauko välissä. Jos pitää putkeen hölöttää 6 tuntia, niin se on aika tuskallista. Muuten päivästä ei juuri kerrottavaa olekaan. Illalla sitten vietin villin poikamiesperjantain: söin suklaata ja roikuin netissä. Voi juku!

Lauantaiaamuna edellisillan hurja elämä oli muurannut silmät niin tehokkaasti kiinni, että söin aamupalan lounasaikaan. Koko päivän satoi, joten päivän ulkoilu jäi tekemättä.  Tällä viikolla on satanut useana päivänä, ja tuntuu, että viimeisen viikon aikana lunta onkin hävinnyt hurjasti. Läheisellä leikkikentällä näkyy vielä vähän lunta, mutta muuten on alaston maa. Mutta voi luoja tätä roskien määrää! 

Päätin jättää työt sunnuntaille ja pyhitinkin päivän lähinnä kirjan lukemiselle.

Sunnuntaina nukuin taas myöhään. Iltapäivällä paiskin loput Maantuntemus-kurssin harjoitustehtävät kasaan ja kävin kävelyllä. Kun tulin kotiin ja napsautin katkaisimesta valot päälle, kuului poks. Ei tullut sähköä mihinkään. Etsin sanakirjasta sanan sähkö ja marssin respaan selittämään. Osasin sanoa, että on ongelma, sähkö ei toimi, aikaisemmin toimi. Asia meni perille, ja ukko tuli kanssani katsomaan. Sulakerasia löytyi käytävästä, mutta sitä ei saanut auki ilman työkaluja. Opin sanan ruuvimeisseli venäjäksi, kun sen pari kertaa kuulin kysyvästi toistettavan (ja kotona myöhemmin tarkistin kirjoitusasun sanakirjasta). Hain meisselin kotoa, ja ukko napsautti sulakkeen takaisin päälle. Ja valkeus tuli!

Illasta nautin sähköstä (sähkö, tuo uuttera ystävämme!) lueskelemalla kirjaani eteenpäin ja kuuntelemalla Monkia.

Loppuun pieni vitsonen, joka paitsi sopii etäsuhteessa eläville mutta sisältää myös aimo lorauksen arkiromantiikkaa.

Puhelinseksiä:

- Tunnen huulesi ja kätesi… sametinpehmeän ihosi… huohotan kuin hullu… vielä vähän ja…

- Hetki vain! Teevesi kiehuu!

Urmas U.