Olen tullut siihen tulokseen suomen kielestä, että kielioppi
(tässä tarkoitan nyt lähinnä morfologiaa) on monimutkainen mutta kuitenkin
sikäli melko looginen, että jokaisen muodon taustalta löytyy sääntö, miten se
muodostetaan. Kunhan vain jaksaa nähdä vaivaa opettelemiseksi, niin mekanismit kyllä aukeavat. Esimerkiksi astevaihtelullisissa sanoissa genetiivi tehdään
vokaaliloppuisilla (paitsi monilla -e-loppuisista
sanoista) heikosta vokaalivartalosta (matto:mato/n),
konsonantti- ja monilla -e-loppuisilla
vahvasta vokaalivartalosta (liike:
liikkeen). Verbien taivutuksen näkee yleensä suoraan verbin
infinitiivistä. Kaikissa passiivimuodoissa verbin vartalon -a muuttuu -e:ksi (anta/a à
annetaan, annettiin, annettu,
annettava) jne. Mutta siinä,
mitä tapahtuu ennen päätteen lisäämistä, ei ole mitään tolkkua. Pelkästään
tavallisia -i-loppuisia sanojakin on neljää eri lajia: bussi: bussin: bussia, kivi: kiven: kiveä, kieli: kielen: kieltä ja
käsi: käden: kättä. Ja kuten
TV-shopissa sanotaan: eikä tässä vielä kaikki! Samanlaisetkin sanat taipuvat
nimittäin aivan eri tavalla. Peli: pelin
mutta veli: veljen, pelata: pelaan mutta pelätä: pelkään, riisi: riisin mutta käsi: käden ja ponsi: ponnen ja mies: miehen mutta ies: ikeen. Miksei peljen, pelkaan ja riiden? Se
vain pittee tietee. Vartalon muodostus onkin kuin kaikkea mahdollista roinaa
säilyttävän ihmisen romukoppa! On parittomia korvakoruja, erivärisiä nappeja,
esineitä, joista on irronnut osia, vanhoja kännyköitä, vierasmaalaisia
pikkukolikoita, makkaralippuja vuoden -92 markkinoille ja mummon vanhemmista
hiihtomonoista vasen.
Torstaina korjasin kokeita ja enimmäkseen pidin ikävää
sisätiloissa. Ei jäänyt kiikkustuolissa muisteltavaa. Perjantaina töissä oli
kokeiden palautuksia. Nelosilla oli myös viimeiset tunnit tänään ja sen kunniaksi
pidimme pienet nyyttikestit. Joimme teetä ja söimme herkkuja. Oli ihan hauskaa,
mutta sen verran usein lukuvuoden aikana on olo ollut kuin Volgan lautturilla,
että ei jää ikävä. Kolmostenkin kanssa oli kokeiden palautus ja lisäksi
jatkoimme vielä vähän eläimistä. Pelasimme aliasta eläinkorteilla ja eläinten
äännehtimistä kuvaavilla verbeillä. Yleensä en ääntämistä juuri korjaa, koska
se on mielestäni hyödytöntä, mutta kun joku sanoi, että ankkaa kakattaa, oli pakko muistuttaa äänteiden keston tärkeydestä.
Tavoiteltu muoto oli siis ankka kaakattaa.
Töiden jälkeen kävin kävelyllä. Sää on ollut koko viikon
upea. Onneksi asunto on vielä aika viileä, joten sisällä ei ole liian kuuma.
Ajatukset vain ovat jo niin Suomessa, että, kuten valtion pakkotyössä oli
tapana sanoa, pappaa ei oikein nappaa.
Hyviä lomia kollegoille (ja toki muillekin)!
Urmas U.