241. ja 242. päivä (ma 24.6. ja ti 25.6.)

Reissu tehty ja kaupunki nähty. Olen palannut Suomeen, joten en päivitä enää blogia. Kiitos lukijoille! Seuraavassa vielä kahden viimeisen päiväni kuulumiset.

Sunnuntai-iltana sattui mielenkiintoinen episodi, kun kesken Youtubesta seuratun Monty Python’s Flying Circus -rupeaman ikkunani alle pamahti paloauto, josta ulostautui joukko tulipalomiehiä. He alkoivat vetää kulmahiomakoneella rikki talon roskakuilun riippulukkoa. He saivat oven auki ja menivät sisälle, mutta mitään vakavaa sieltä ei kai löytynyt, koska he tulivat hyvin pian ulos. Paikalta he eivät kuitenkaan poistuneet, ja kohta tulivat myös ambulanssi ja poliisiauto. Nenä lasissa tuijotin, mutta mitään ei tapahtunut. Pelastushenkilöstö vain tuijotteli johonkin talon yläkerroksiin, mutta mitä siellä oli meneillään, sitä en tiedä. Teki mieli mennä kysymään, mutta en olisi kuitenkaan ymmärtäneet vastausta. Tunnin verran he patsastelivat, kunnes poistuivat. Ohessa kuvamateriaalia:

Maanantai alkoi Maantuntemuksen tentillä. Kaikki opiskelijat saivat tentin valmiiksi vajaassa puolessatoista tunnissa, jonka jälkeen tarkistin tentit. Opiskelijat jäivät odottamaan tuloksia luokan ulkopuolelle. Kaikki pääsivät läpi, mikä oli hyvä, sillä uusinnan järjestäminen olisi ollut vaikeaa. Sillä välin kun tarkistelin tenttejä, opiskelijat olivat käyneet ostamassa minulle lahjan. Sain maatuska-nuken, sain maatuska-nuken, sain maatuska-nuken, sain maatuska-nuken ja puisen onnenlinnun. Ohessa siitä kuva uudessa kodissaan.

Tentin jälkeen menimme Armin ja Anjan kanssa pankkiin sulkemaan venäläistä tiliäni ja kuolettamaan kortin. Tällä kertaa se onnistui ongelmitta. Viileähkön viikon jälkeen sää oli taas lämmin, jopa paahtava, etten sanoisi.

Ilta meni tavaroita pakatessa ja siivotessa. Edellisiltä lehtoreilta perityn omaisuuden keräsin pahvilaatikkoihin ja vein suomen luokkaan odottamaan seuraavaa lehtoria. Itse kartutin kuluneena vuonna esineistöä pyykkitelineellä, mopilla ja uudella paistinpannulla. Omat tavarat mahtuivat omaan ja kanssaihmisen matkalaukkuun kivasti, kun maltoin muutamista nukkavieruista, mutta sympaattisista vaatekappaleista luopua. Niitä olisi kyllä voinut vielä jossakin käyttää, niisk.

Yö meni aika huonoilla unilla; ehkä siksi, että tyynyt ja peitot oli jo kannettu luokkaan. Hätäratkaisuna tein verkkareista ja villapaidasta tilapäistyynyn, mutta unen laadun perusteella lopputulos ei ollut kovin mairitteleva. Aamulla jääkaappi tyhjäksi, viimeiset tavarat laukkuun, avain respaan ja taksilla kohti lentokenttää. Onneksi kentällä tarvitsi olla vasta 10.30. Olimmekin hyvissä ajoin perillä.

Kentällä kaikki meni jouhevasti. Oli hiljaista eikä jonoja ollut oikeastaan lainkaan. Kone lähti ajassa, Arkangelin kenttä oli yhtä epätasainen kuin ennenkin. Koneessa istuin kanssaihmiseni Armin ja paikallisen miekkosen välissä. Mies oli vankahko ja hän oli valloittanut koko käsinojan itselleen. Jossain vaiheessa kyllästyin istumaan kyynärpäät sylissä, ja olimmekin loppumatkan hellässä karvakäsikontaktissa. Ruokatarjoiluna oli taas epämääräisesti täytetty kroissantti. Kahvi jäi saamatta, kun emme millään saaneet selvää lentoemon kysymyksestä. Jälkikäteen en kehdannut enää pyytää, kun nolotti.

Pietarissa kävimme Armin kanssa syömässä ennen terminaalin vaihtoa. Aikaa terminaalin vaihtoon oli nyt viitisen tuntia, joten tällä kertaa ei käynyt niin kuin Kälviällä. Transfer-bussi tuli puolen tunnin odottelun jälkeen. Toisessa terminaalissa tapoimme aikaa pelaamalla laivanupotusta, jossa kansallissosialistisen täsmällinen taktiikkani osoittautui kohtalokkaaksi Armin laivastolle. Lämpöä riitti Pietarissakin, joten aika ryytynyt olo oli.

Lopulta pääsimme matkan viimeiselle taipaleelle. Helsingin kone lähti noin vartin myöhässä. Lento oli mukavan lyhyt, vain vajaan tunnin. Ehdin hätinä tavata Finnairin Blue Wings -lehdestä ulkoministeri Eurohymyn kolumnin ja katsella kartasta mahdollisia matkakohteita, kun ryhdyttiin jo laskeutumaan. Kun pääsimme pilviverhon läpi ja ikkunasta näkyi kotimaan kamara, meni kai malka silmään, kun piti niin räpytellä ja nieleskellä.

Venäjä kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. Mitään ihmeellistä lopputulemaa en osaa muotoilla. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä? Ei sentään. Minään hukkareissuna en vuotta pidä, mutta slavofiilia minusta ei tullut. En usko, että ihan hetkeen Venäjälle palaan, vaikka varsin vähillä kommelluksilla selvisinkin.

Urmas U.

236. – 240. päivä (ke 19.6. — su 23.6.)

Blogin päivitys on päässyt vähän unohtumaan, kun aika on mennyt pakkaillessa ja hoitaessa asioita. Keskiviikosta ja torstaista ei muistikuvia ole jäänyt, mutta perjantain ohjelmassa oli kolmosten tentti, joka oli nopeasti ohi, sillä yksi opiskelija oli päättänyt, ettei tule paikalle eikä näin ollen ilmeisesti jatka opintojaan ainakaan samassa ryhmässä. Tentin jälkeen menimme Anjan kanssa pankkiin nostamaan rahat ja sulkemaan tilini. Kuinka ollakaan, tilin sulkeminen ei onnistunut, koska tilillä näkyi vielä käynnissä olevia tapahtumia alkuviikolta. Maanantaina käymme sitten uudestaan. Miehekkään tukun ruplia sain silti mukaani, sillä nostin koko kesän palkkani. Täkäläinen tapa on, että loma-ajan palkka maksetaan kerralla sinä päivänä, kun loma alkaa. Loman aikana se ei siis tule kuun viimeinen päivä tms. Sillä sitten eletään koko kesä.

Lauantaina kävimme Armin kanssa kaupungilla kirja- ja huulirasvaostoksilla. Olin vähän miettinyt, etten osta kirjoja ja venäjänkielisen Hobitin sain ohitettua, mutta sorruin, kun vastaan tuli paksu opus Eduard Uspenskin Fedja-sedän seikkailuista alkukielellä. Lisäksi Armi päätti hankkia samaisen kirjailijan teoksen krokotiili-Genasta, jonka syntymäpäivälaulun suomalaiset tuntevat nimellä Minä soitan harmonikkaa. Kolmaskin kirja tarttui mukaan, kun kirjakaupassa oli lastenkirjoista kolme kahden hinnalla -tarjous. Koko rahan edestä ja silleen.

Lauantaina illalla meidät oli kutsuttu esinaiseni Olgan ja hänen perheensä luo illalliselle. Veimme tuliaisiksi Nordqvistin Keisarin morsian -teetä ja Fazerin suklaata. Olgan mies Denis esitteli postimerkkikokoelmaansa, syötiin kalaa, ja jälkiruuaksi oli vielä ältsin hyvää juustokakkua. Keskustellessa tuli puheeksi, että Neuvostoliiton aikana oli tapana, että jokainen keräsi harrastuksenaan jotakin, esimerkiksi postimerkkejä, rahoja tms. Denis halusi lahjoittaa meille pienen kansiollisen Napoleonin Venäjän sotaretken (1812) 200-vuotismuistorahoja. Hienoja ovat.

Sunnuntaina kävin kopioimassa vielä maanantain tentit ja jatkoin pakkailua. Illalla käväisimme myös kävelylenkillä. Siirrän nyt puheenvuoron Armille:

”Keskiviikkona oli kolme päivää venäjän kesäkurssia jäljellä. Tavanomaiseen tapaan oli neljä tuntia venäjää. Jatkoimme vielä kaupassa asiointi -teemaa. Iltapäiväohjelmista oli jo edellisinä päivinä osittain kato käynyt, ehkäpä sen takia, että kurssin ohjelma on ollut aika intensiivinen. Keskiviikkoiltapäivässä olisi ollut yliopiston ulkomaisille opiskelijoille suunnattujen ohjelmien esittelyä sekä tutustuminen laitoksiin siten, että ranskalaiset tutustuvat ranskan kielen laitokseen, saksalaiset saksan kielen, jne. Päätin ohittaa ohjelman, koska en aio tänne pitemmäksi aikaa opiskelemaan tulla ja laitoksen molemmat suomen opettajat olinkin jo tavannut. Vapaa iltapäivä ja lepo tuli tarpeeseen.

Torstai alkoi luennolla pohjoisen Venäjän kulttuurista. Luennoitsijan kalvot olivat englanniksi, mutta puhe oli jälleen venäjäksi. Älypaljon ei jäänyt tästäkään luennosta jälkipolville kerrottavaa. Lopun kysymysosuudessa esitettiin kysymyksiä englanniksi, ja kävi ilmi, että luennoitsija puhuukin hyvin sujuvaa englantia. Ihan mielenkiintoista oli se, kun hän kertoi, miten neuvostoaika oli vaikuttanut perinteiseen kulttuuriin.

Luennon jälkeen olivat vuorossa venäjän tunnit. Aihetta en enää varmaksi muista, liekö ollut jotakin prepositionaalista. Ai niin! Meitä käytiin kuvaamassa paikalliseen televisio-ohjelmaan. Harjoittelimme ravintolassa tilaamista pienissä ryhmissä, lausuimme kameralle yhdessä yhden opettelemistamme runoista, ja paria opiskelijaa haastateltiin venäjäksi venäjän opiskelusta. Minulle jäi tuntuma, että tallentunut materiaali ei ehkä ollut kovin käyttistä, kuten Juhani Kontiovaara sanoisi. Mutta nyt olen sitten tuttu tv:stä myös Venäjällä. Ennestäänhän olen jo radio- ja tv-kuuluisuus Suomessa. [toim. huom. Sanoisin jopa että radiopersoona. Urmas U.]

Lounaan jälkeen meille esiintyi yliopiston opiskelijateatteri neljän opiskelijan ja ohjaajan voimin. He esittivät katkelmia näytelmistä, sekä venäläisistä että ulkomaisista, ja lausuivat runoja. Olin ymmärtävinäni, että olivat saaneet jonkin palkinnonkin jossain kilpailussa. Paljon en taaskaan ymmärtänyt, mutta esitys oli lyhyt, joten se oli hyvä. Sen loputtua painuin asuntolalle kääntämään kotitehtäväksi tullutta tekstiä Arkangelin historiasta ja vähän nykypäivästäkin.

Perjantai oli kurssin viimeinen päivä. Aamulla meillä oli reilun tunnin pituinen esittely kansallispuistosta, joka sijaitsee Novaja Zemljalla ja Franz Josefin maalla (lähellä Pohjoisnapaa). Esittely oli venäjäksi, mutta miekkonen puhui rauhalliseen tahtiin ja selitti käyttämiään sanoja, joten ymmärsin yllättävän paljon. Lisäksi aihe oli mielenkiintoinen, joten jaksoin kuunnella. Puhujana ollut mies edusti organisaatiota, joka omistaa kansallispuiston maat. Organisaation työntekijät tekevät siellä tutkimus- ja luonnonsuojelutyötä. Olosuhteet ovat vaikeat, koska maa on jäässä suurimman osan vuodesta. Jääkarhuihin törmää kuulemma päivittäin, minkä takia täytyy aina kantaa asetta mukana. Kansallispuistoon tehdään turistimatkoja, mutta ne ovat ilmeisen kalliita.

Viimeiset venäjän tunnit kuluivat Arkangeli-tekstiä käsitellessä. Ranskikset joutuivat lähtemään tuntia aikaisemmin pois hoitamaan asumisasiaansa ja me jäimme amerikkalaisen kanssa kahden opettajan kanssa. Amerikkalainen halusi opettajan kertovan lyhyesti venäjän aspekteista, ja minustakin se oli hyödyllistä kuultavaa, joten käytimme lopun ajan siihen. Lounaan jälkeen olikin vuorossa kurssin päätös. Saimme hienon näköiset todistukset, lauloimme laulun, kurssin koordinaattori kukitettiin, ja kiiteltiin ja aplodeerattiin puolin ja toisin monikertaisesti. Lopuksi oli kahvitarjoilu. Kurssin alun kahvittelusta viisastuneena skippasin kalapullan, joka on jokin täkäläinen erikoisuus. Tavallisen näköinen pulla, josta ajattelisi, että sisällä on jotain hyvää täytettä, mutta täytteenä onkin kalaa. Keskityin siis kahvipöydässä teehen ja makeisiin tarjottaviin. Sitten todistuksen kanssa asuntolalle järjestämään kurssin monisteita matkalaukkuun.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli erittäin hyödyllinen. Opin paljon uusia venäjän sanoja ja jouduin puhumaan paljon venäjää. Opettajat olivat hyviä ja opetusmenetelmät mielenkiintoisia. Vierailut olivat myös kivoja. Luento-osuudet eivät niin, mutta jotain olen oppinut myös Arkangelin alueen kulttuurista ja historiasta. ”

Urmas U.

233. – 235. päivä (su 16.6. – ti 18.6.)

Odottavan aika on ollut pitkä, mutta nyt viimeistä täyttä viikkoa viedään!

Sunnuntaina sateli vettä, joten vietimme päivän pääosin sisätiloissa. Lähimuisti pätkii sen verran, että en muista yhtään, mitä teimme. Kivaa oli silti varmasti.

Maanantaina kävin viimeistä kertaa kirjastossa, kun palautin lainaamani opukset. Pääsin paluumatkalla suunnilleen puoliväliin, kun alkoi sataa. Päätin siirtää kauppareissun tuonnemmaksi ja oioin vähän, etten kastu kovin pahasti. Enkä kastunutkaan. Iltapäivällä kävin potkimassa footbagiä. Sateisen ja tuulisen kelin vuoksi on tullut jonkin verran taukoa, mutta ihan hyvin pallo pysyi edelleen ilmassa. Vähän järjestelin myös tavaroita luokkaan kannettavaksi, jossa ne saavat odottaa seuraavaa lehtoria. Illemmalla tuli lyhyehkö ukonilma ja rakeita.

Tiistain aloitin jumppaamalla hartioita. Teki hyvää. Muuten päivä meni ranskaa opiskellessa.

Sitten Armin kuulumiset:

”Minun muistikuvieni mukaan suuri osa sunnuntaista kului venäjän tehtäviä tehdessä, tekstiä kääntäessä ja sanoja opiskellessa. Maanantai alkoi venäjän puolitoistatuntisella. Sen jälkeen oli luento pohjoisen Venäjän kansanperinteestä ja kansantaruista. Luento oli jälleen tylsä ja venäjäksi. Tällä kertaa tiesin varautua ja menin takariviin istumaan, jotta sain puuhastella muuta luennon ajan. Opettelin ulkoa päivän runon (meillä on joka päivä yksi runo venäjäksi), kertailin tunnilla käytyä ja tarkistelin sanoja. Sanakirjan ja kyrillisen näppäimistön lataaminen kännykkään oli muuten varsin oivallinen veto ennen matkalle lähtöä.

Luennon jälkeen menimme taas päärakennukselle lounaalle. Lounastin kolmen ruotsalaisen kanssa. On muuten hauska: Jos porukasta suuri osa on venäläisiä, puhutaan venäjää. Jos on ranskalaisia ja yksi suomalainen, kuten tänään, kun teimme ryhmätyötä, puhutaan luonnollisesti ranskaa ja jätetään se yksi suomalainen huomioimatta. Mutta jos pöydän ääressä on kolme ruotsalaista ja minä, ruotsalaiset automaattisesti vaihtavat kielen englanniksi. Huomaavaista!

Saatuamme kupumme täyteen lähdimme tutustumaan Arkangelissa toimivaan ”Folk Art Schooliin” eli taide- ja käsityökouluun, jossa voi opetella perinteisiä pohjoisen Venäjän alueen käsityötaitoja. Koulussa on oppilaina aikuisia ja lapsia, ymmärsin, että enimmäkseen lapsia. Oli hyvin mielenkiintoinen vierailu, ja siellä vierähtikin melkein kolme tuntia. Ensin meille esiteltiin koulun oppilaiden tekemiä töitä, keramiikkaa, kudottuja ja ommeltuja töitä, erilaisia pärekoreja ja vaikka mitä, en enää muista kaikkea. Oli myös esimerkiksi vöitä, joita nuoret naiset tekivät sulhasilleen entisaikaan. Keramiikkatyöt varsinkin olivat tosi taitavasti tehtyjä. Meille pidettiin lyhyt esittely koulusta ja sen jälkeen jakauduimme pienempiin ryhmiin ja pääsimme itse kokeilemaan. Olin ryhmässä, jossa tehtiin nukkeja, joita ennen oli tapana tehdä, kun ihmiset menivät naimisiin. Tapoihin kuului, että tehtiin mies- ja naisnukke, jotka kuvasivat tulevaa miestä ja vaimoa, ja joskus saatettiin tehdä myös pienempiä nukkeja, lapsia, jotka laitettiin miehen ja naisen väliin. Melkoista nypertämistä oli nukkejen askartelu. No, ei onneksi vain minulla, vaan muillakin. Aika hyvä tuli kuitenkin ainakin omasta mielestäni. Taidonnäyte alla:

Kun nuket oli saatu valmiiksi, kierrettiin vielä muissa luokissa. Yhdessä luokassa oli huovuttamista, yhdessä kangaspuita jne. Opin myös hauskoja pikku asioita, esimerkiksi, että entisaikaan pienissä kylissä naimattomat miehet pitivät töppösten/saappaiden varret pitkinä, mutta kun mies meni naimisiin, varret käännettiin lyhyemmiksi. Sitten kun naimisissa olevat miehet lähtivät käymään jossakin toisessa kylässä, he saattoivat nostaa varret takaisin ylös. Heh!

Tänään tiistaina olikin taas neljä tuntia venäjää. Eilisen luennon aikana opettelemani runon lausuminen oli opettajan mielestä viitosen arvoinen (venäläisellä asteikolla 3, 4, 5). Jee! Kyllä kannatti käyttää folkloristiikan luento siihen. Päivän aiheena oli kaupassa asiointi. Olin enimmäkseen omalla mukavuusalueellani, koska olen opetellut ruoka- ja vaatesanastoa jo aikaisemmin. Puhuttiin myös rahoista, tinkimisestä, alennuksista jne. Hyödyllinen aihe. Lounaan jälkeen oli tällä kertaa vuorossa vierailu paikalliseen kirjastoon. Meille esiteltiin kirjastoa ja sen eri osastoja. Kirjastossa oli myös meneillään mielenkiintoinen valokuvanäyttely. Lisäksi näimme Pushkin-näyttelyn, joka koostui noin kolmesta vitriinistä. Vitriineissä oli listattuna kaikki Pushkinin jälkeläiset, osasta myös valokuvat. Jälkeläisiä on kai parisensataa, mutta vain yhden ainoan sukunimi on nykyisin Pushkin. ”Kai” edellisessä lauseessa johtuu siitä, että puhe oli jälleen venäjäksi ja tällä kertaa tulkkaus välillä ruotsiksi ja välillä englanniksi ja välillä ei ollenkaan.

Meille näytettiin myös esittelyvideo Arkangelista (englanniksi puhuttuna!). Lisäksi minulle esiteltiin kirjaston suomenkielisten ja Suomeen liittyvien kirjojen osasto. Se ei ollut kovin mittava eikä kattava, mutta on kuitenkin hienoa, että täkäläisestä kirjastosta löytyy kirjoja noin viidelläkymmenellä eri kielellä. Lopuksi kirjaston täti halusi ottaa meistä kuvan niin, että jokainen valitsi kuvaan mukaan kirjan oman maansa osastosta. Harkitsin Kalevalaa, mutta valitsin kuitenkin venäjänkielisen kirjan ”Kaikki muumeista”.

Osa porukasta lähti vielä johonkin museoon, mutta itse suunnistin asuntolalle höyryävän pelmenipadan ääreen.”

Urmas U.

230.—232. päivä (to 13.6. – la 15.6.)

Torstaina Armin ollessa opiskelemassa laadin monivalintakysymyksiä Maantuntemuksen tenttiä varten. Olen luvannut opiskelijoille, että tentissä on monivalintatehtävä ja kaksi kirjoitustehtävää. Tentin valmistelua vaikeuttaa vähän se, että olisi yksinkertaisinta, jos kaikki opiskelijat pääsisivät tentistä kerralla läpi. Uusintatentti on nimittäin vasta syksyllä, kun itse olen jo onnellisesti muualla. Uuden opettajan on vähän vaikea ruveta hoitamaan uusintatenttiä kurssista, jota ei ole edes opettanut. Tentin pitäisi siis olla aika helppo, mutta toisaalta haluan, ettei kurssista pääse pelkillä yleistiedoilla läpi.

Torstai-iltana kävimme Armin ja Anjan kanssa syömässä taas kerran samassa paikallista ruokaa tarjoavassa ravintolassa. Ruoka oli taas ihan maittavaa, mutta muuten oli vähän kummallista. Ensinnäkin ravintolasta oli juomaksi tilaamamme pullovesi loppunut. Tarjoilija suositteli paikallista marjamehua, joka oli listassa noin 6 €/lasi. Kädet ylös, tämä on ryöstö! Noh, selvisi, että listaan oli jäänyt litran kannun hinta, vaikka siinä määränä lukikin 2 dl. Mehua siis. Tilasimme kaikki eri annokset. Itse otin lohipelmeneitä. Hetken kuluttua tarjoilija tuli kysymään, että kuinka monta annosta niitä pelmeneitä tuli. Vastasin, että yksi. Kuulimme, kun tarjoilija meni viereisestäkin pöydästä kysymään, että haluaisivatko he pelmeneitä. Outoa. Jälkiruuaksi otimme kaikki karamellisoituja omenoita sekä minulle amerikano (= vedellä jatkettu espresso) ja Armille latte. Noh, lattea ei tarjoilijan mukaan ollut saatavilla, mutta cappuccinoa sai. Hauskaa sikäli, sillä ero on oikeastaan vain maidon määrässä. Vaikka tilauksen hoiti nyt seurueemme venäläisjäsen, taas vähän tilauksen jälkeen tarjoilija tuli kysymään, että montako annosta niitä omenoita oikein tuli. Outoa. Kun jälkiruoka saapui, selvisi, että joko ravintolassa on kokki tai resepti vaihtunut, sillä annos oli ihan erilainen kuin viimeksi. Ihan hyvää silti, mutta viimeksi oli erittäin hyvää.

Perjantaina Armilla oli pitkähkö päivä opiskeluissa. Itse jatkoin tentin parissa, siivosin ja opiskelin ranskaa. Kulutin myös hartioideni hyvinvoinnin kustannuksella pitkän tovin Youtubessa kuuntelemassa hämäriä ranskalaisia chansoneita.

Lauantaina kävimme syömässä blinejä, kävimme kävelyllä ja illalla katsoimme leffaa.

Seuraavaksi blogini vieraileva tähti kertoo taas kokemuksistaan. Armi, anna palaa!

”Torstaina oli taas neljä tuntia venäjää. Opettaja päätti nostaa vaikeustasoa aika lailla, mutta pysyin hyvin mukana. Olin tyytyväinen. Kummasti olen alkanut venäjänkielisestä puheesta jotain ymmärtää, ja tosi paljon uusia sanoja olen oppinut. Opiskelimme muun muassa miten ilmaista mielipidettä venäjäksi. Keskustelimme, venäjäksi tietenkin, myös siitä, mitä voi eri maissa kysyä keskustelukumppanilta. Esim. voiko kysyä, paljonko toinen saa palkkaa tai mihin uskontoon kuuluu. Opin myös kohteliaita ja vähemmän kohteliaita tapoja ilmaista, että en halua vastata kysymykseen. Lopuksi palautettiin opettajalle kotitehtävänä olleet kirjeet. Saimme myös uuden kirjoitustehtävän seuraavaksi päiväksi, tällä kertaa ammatista, jossa haluaisi työskennellä (ja miksi).

Lounastin torstaina ryhmämme amerikkalaisen kanssa.  Yliopiston kanttiinissa on tarjolla ruokajuomaksi vain keltaista tai punaista mehua. Olen juonut punaista. Salaatit on annosteltu valmiiksi kuppeihin ja niissä on eri vaihtoehtoja. Kaikki tuntuvat olevan marinoituja jossakin öljyisessä enemmän tai vähemmän maustetussa liemessä (joka ei siis muistuta ollenkaan Suomessa käytettäviä salaatinkastikkeita). Pääruokavaihtoehtoja on useampia. Ruoat ovat kannellisissa astioissa, joten ei vahingossakaan etukäteen näe, mitä vaihtoehtoja on, ja niitä ei voi itse ottaa, vaan täytyy pyytää tädiltä, joka puhuu vain venäjää. Pitää siis kysyä mitä on, sitten tarkkana kuin porkkana kuunnella ja yrittää saada selvää vastauksesta ja sitten pikaisesti tehdä päätös, jottei kovasti hidastaisi takana odottavaa jonoa. Tämän jälkeen voi joko sanoa venäjäksi, mitä haluaa tai osoittaa sormella. Päätin ottaa riisiä, kanaa ja kastiketta. (Kanaa en syö Suomen oloissa, mutta Venäjä olkoon poikkeus. On se poikkeus monella muullakin lailla.) Sanelin venäjäksi, mitä halusin ja tulin ymmärretyksi. Olin jälleen tyytyväinen itseeni.

Ruokailun lomassa rupattelimme amerikkalaisen kanssa niitä näitä, enimmäkseen hänen taannoisesta visiitistään Suomeen. Hän oli sitä mieltä, että Helsingin raitiovaunut ovat vaarallisia, koska ne ovat niin hiljaisia. Niitä ei kuule, kun ne tulevat, joten voi jäädä alle. Hän siis asuu ja työskentelee Novosibirskissä, jossa raitiovaunun tulon voi sekä kuulla että aistia maan järisemisenä. Jenkki seurueineen oli matkannut Suomeen autolla ja oli myös hämmästynyt siitä, miten rajan ylityksen jälkeen maisema muuttui täysin, puut olivat elossa jne. En jaksanut alkaa selittää, että Karjalan alue on ehkä vähän rapistunutta ja huonolla hoidolla.

Lounaan jälkeen suuntasin asuntolalle. Illalla olisi ollut ”klassinen pop-konsertti”, mitä se sitten onkaan, mutta skippasin sen illallissuunnitelmien vuoksi. Ennen ravintolaan lähtöä kävin läpi päivällä tullutta uutta sanastoa ja kirjoittelin kotitehtäväksi tulleen aineen. Se sujui jo paljon nopeammin. Olin ovela ja kirjoitin kahdesta ammatista, jossa haluaisin työskennellä, niin sain tekstille pituutta lisää. Illalla olin kuolemanväsynyt. Venäjän tunnit ovat yllättävän uuvuttavia, kun joutuu koko ajan keskittymään, että saa puheesta selvää ja pysyy kärryillä.

Perjantaina meillä oli vain kaksi tuntia venäjää. Opiskelimme komparatiivia ja superlatiivia. Komparatiivista pidin kovasti, siinä kun ei tarvitse merkitä sukua eikä monikkoa ollenkaan. Superlatiivin muodostamiseen olikin sitten kolme eri tapaa. Kotitehtäväksi tuli tuttuun tapaan kirjoittamista: opettaja oli kirjoittanut vastaukset meidän ensimmäisiin kirjeisiimme ja nyt pitää sitten vastata siihen opettajan kirjeeseen. Venäjän tuntien jälkeen oli reilun tunnin pituinen luento Arkangelin alueen historiasta – venäjäksi! Ykkösryhmän opiskelijoille eli aivan vasta-alkajille oli järjestetty tulkkaus englanniksi. Olisi saman tien voinut tulkata koko porukalle. Luento koostui noin puolen tunnin Powerpoint-esityksestä (jossa oli kyllä kivan paljon kuvia) ja puolen tunnin videosta. Ymmärsin jotain. Ehkä. Aihe olisi kyllä ollut umpitylsä suomeksikin. Kiinnitin huomioita siihen, että luentotilassa oli Smartboard. Meidän venäjän luokassamme kun ei ole kuin liitutaulu, ei edes piirtoheitintä. Ei se Smartboard tosin päällä ollut Powerpoint-osuudessa, joten en tiedä, toimiko se.

Luennon jälkeen oli lounas totuttuun tapaan mehuineen ja öljyisine salaatteineen. Tilaaminen sujui jo venäjäksi kuin vanhalta tekijältä. Lounaan jälkeen lähdimme retkelle Malye Korelyyn, josta onkin tässä blogissa ollut puhetta aikaisemminkin. Jos nyt joku olisi bloginsa lukenut jotenkin huonosti, niin kyseessä on siis ulkoilmamuseo, johon on tuotu vanhoja puisia rakennuksia Arkangelin alueelta. Sinne oli reilun puolen tunnin ajomatka. Meille oli tilattu pienehkö bussi, johon juuri mahduimme koko ryhmä. Opettajat ja kurssin muu henkilökunta tulivat eri autoilla. Tie oli töyssyinen ja kuski ajoi melkoisen rivakkaa vauhtia. Kiinnitin turvavyön, mitä en kyllä yleensä IKINÄ bussissa tee.

Sääolosuhteet retkelle olivat huonot, sillä satoi jollei nyt ihan kaatamalla niin kuitenkin melko reippaasti. Ja tosiaan siis kyseessä oli kohde, jossa piti olla ulkona. Katsoimme pikaisesti muutaman pytingin. Niihin pääsi kyllä ihan sisälle sateensuojaan katsomaan, mutta oli älyttömän kylmä ja vaihto rakennukselta toiselle piti suorittaa ripeästi. Suomesta mukaan ottamani halpissateenvarjo päätti myös hajota reissun aikana (terveisiä H&M:lle!). No, kyllä sitä vielä ensi viikon käyttää voi, kunhan on varovainen avatessa ja kiinni laittaessa. Pahasti hajosi, kun ei pysty jesarillakaan korjaamaan. Sitä löytyisi, samoin kuin maalarinteippiä, joka myös on jokaisen matkailijan vakiovaruste.

Ulkoa Malye Korelyn talot olivat hienon näköisiä, monikerroksisia ja sipulit vielä päällä, mutta sisältä aika samanlaisia kuin vanhat rakennukset Suomen museoissa. Esineistö ja huonekalut varsinkin olivat tutun näköisiä. Pyörähdettyämme muutamassa talossa etsiydyimme kahvilaan, jossa sitten vietimmekin aikaa siihen saakka, kunnes bussi tuli hakemaan. Asuntolalla olin kuuden aikaan. Nopeasti sisälle, kuivat vaatteet ja pari kuppia kaakaota kumoamaan sateen ja kylmän vaikutus. Tulomatkalla sain myös todistaa venäläisen iltapäiväruuhkan, joka oli omalla laillaan vaikuttava. Nopeammin olisi päässyt kävelemällä.

Viikonloppuisin meillä ei ole ohjelmaa, ja tauko onkin ihan tervetullut. Tänään lauantaina opettelin hieman uutta sanastoa, mutta muuten vietin lepopäivää. Huomenna teen domashkat eli kotitehtävät. Siihen saakin taas käyttää aikaa ja energiaa.”

Urmas U.

227. – 229. päivä (ma 10.6. – ke 12.6.)

Maanantaina kävin viemässä Armin päivähoitoon venäjän kurssille. Päivän nysväsin koneella netistä löytämäni nuotinnos-ohjelman parissa. Aika meni kivasti, kun nuotinsin tekeleitäni. Vähän kävin myös potkimassa footbagia (uusi ennätys: 98 kosketusta!) ja huuliharpusta puhkuin pölyjä pois.

Illalla Anja tuli istumaan iltaa kanssamme. Joimme teetä, söimme kakkua ja puhuimme pashaa.

Tiistaina oli kesän ensimmäinen sadepäivä. Satoikin ihan reippaasti. Istuin sisällä, kuuntelin The Commodoresia ja odotin sateen loppumista, sillä talouden ainoa sateenvarjo oli kesäkurssilaisella ja kauppaan piti päästä. Päivä meni muuten samalla tavalla kuin maanantaikin.

Keskiviikon merkittävin anti oli käynti kahvilla (Mäki-)Saari-nimisessä kahvilassa. Join ”suuren tupla-amerikanon” ja söin Napoleon-kakkua. Aivan kelvollista oli. Laskun kanssa vain oli säätämistä.  Sain tilata laskun pariin kertaan ennen kuin se saapui, ja sittenkin laskussa oli väärät einekset. Lopulta maksaminen onnistui.

Seuraavaksi blogini vieraileva tähti Armi kertoo omista kuulumisistaan:

"Maanantaina alkoi siis kaksiviikkoinen venäjän kesäkurssi yliopistolla. Kurssilla on venäjän opintoja ja kulttuuria, lähinnä erilaisia vierailuja, mikä on tietysti kiva, että näkee vähän kaupunkiakin. Osallistujia on kymmenestä eri maasta, Pohjoismaista ja muutamista Euroopan maista. Minä olen ainoa suomalainen, minkä takia suurin piirtein kaikki ensimmäisen päivän keskustelut alkoivat: ”So, you’re the only Finn”. Paitsi yksi, joka alkoi ”Laukustasi päätellen olet se suomalainen”. Marimekkoa mukana nimittäin. Sain vastailla kysymyksiin Suomesta ja suomalaisista. Kuten työssänikin sain olla se esimerkkisuomalainen, joka en koe olevani.

Kurssin avauksen ja kahvittelun jälkeen meillä oli venäjän testi, jonka perusteella meidät jaettaisiin kolmeen eri tasoryhmään. Taustatietona kerrottakoon, että olen siis opiskellut venäjää tähän mennessä yhdeksän kuukautta super-super-hitaalla työväenopiston kurssilla, jossa opettaja puhuu pääasiassa suomea. No, kotona olen toki opiskellut itsekseni lisää, etenkin sen jälkeen, kun päätin, että osallistun tälle venäjää venäjäksi Venäjällä -kurssille. Maanantain kielitestissä oli monivalintoja, enimmäkseen kielioppia ja jonkin verran sanastoa. Aika paljon ymmärsinkin, mutta jonkin verran jouduin pistämään arvalla. Päättelykyky auttaa, esimerkiksi, jos pääsana on tietyssä muodossa, voi veikata, että attribuutti tulee samaan muotoon, vaikka ei sanojen merkitystä ymmärtäisikään.

Testin jälkeen oli lounas, joka sisältyy kurssin hintaan. Ruoka täällä on kummallista ja sisältää aina jotain lihaa, joten syömisen kanssa on vähän huonoa. Lounaan jälkeen oli parin tunnin kaupunkikierros, joka oli aluksi kiva, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen kävely alkoi puuduttaa. Kiersimme jotakuinkin jokaisen patsaan ja maamerkin, mitä kaupungista löytyy. Olin itseeni tyytyväinen, kun löysin omatoimisesti kaupunkikierrokselta takaisin hotellille (tai asuntolalle, jos tarkkoja ollaan).

Tiistaina alkoivat ensimmäiset varsinaiset venäjän tunnit. Ajattelin etukäteen, että olisi kiva päästä kakkosryhmään, koska ykkösryhmä aloittaa aivan alkeista. Se olisi vähän tylsää, kun on kuitenkin jo jotain taustaa. Muutamaa minuuttia ennen kymmentä opettajat kävivät teippaamassa oveen nimilistan. Lähestyin listaa, katsoin ensimmäisenä kakkosryhmän läpi. Ei nimeäni. Sitten ykkösryhmän. Ei vieläkään nimeäni. Kuinka ollakaan, pääsin kolmosryhmään! Testi lienee mennyt putkeen! Kolmosryhmässä on 13 opiskelijaa: minä, yksi jenkki ja muut ranskalaisia. Ranskikset ovat kovin nuoria, alle parikymppisiä ja kaikki kielten yliopisto-opiskelijoita. (Tätä taustaa vasten en ole kyllä kovin vakuuttunut heidän kielten osaamisestaan. Suomalaisen kieltenopetuksen taso on vaan ilmeisesti aika kova, ei muuta voi sanoa.)

Opettajamme Natasha on oikeastaan ranskan opettaja, mutta osaa opettaa venäjääkin hyvin ja puhua selvästi. Hän puhuu melkein pelkästään venäjää, paitsi jos joku ei ymmärrä, selittää ranskaksi ja minulle ja jenkille englanniksi, jota puhuu jotenkuten. Se on ihan hyvä, sillä ymmärrän yleensä jo sen ranskankielisen selostuksen. Kauan sitten opiskellulle ranskallekin löytyi vihdoinkin yllättävää käyttöä. En ole kyllä maininnut kenellekään, että ymmärrän ranskaa. Saanpahan salakuunnella ranskiksia!

Neljä tuntia venäjää meni hujauksessa. Jouduin puhumaan enemmän venäjää kuin ikinä. Opettaja jakaa kanssani samanlaisen opetusnäkemyksen ja on siis ihan huippu. Tunneilla puhutaan paljon, joutuu ihan oikeasti käyttämään kieltä ja oli myös aika monipuolisia harjoituksia. Venäjän tuntien jälkeen oli jälleen lounas. Se oli toistamiseen kummallinen, ihmeellistä juustokuorrutteista rasvassa uitettua kanaa, mutta muun pöytäseurueen mielestä maukasta. Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan Gostiny Dvor -nimiseen rakennukseen, joka ammoisina aikoina on toiminut kauppiaiden myyntipaikkana ja jossa nykyisin on museo ja erilaisia näyttelyitä. Menimme bussilla ja matkustin pummilla, koska minulla oli vähän isohko seteli. Jäniksenä matkustaminen onnistui hyvin. Bussi tuli tupaten täyteen ihmisiä ja tiesin, että matka, jonka kuljemme bussilla, on melko lyhyt. Menin vain kauas rahastajasta, ja hän ei koskaan ehtinyt kohdalleni.

Gostiny Dvorissa oli ihana opas Maksim, joka puhui ymmärrettävää jenkkienglantia. (Kun kuuntelee päivän lähes pelkkää venäjää tai venäläisellä aksentilla puhuttua englantia ja siinä sivussa vähän ranskaa ja vähän ruotsia, sujuva englanti, joka ei vaadi kuulijalta erityistä keskittymistä on kuin musiikkia korville.) Näyttelyt kertoivat Arkangelin alueen historiasta ja ihmisten arjesta entisaikaan, asumisesta, elinkeinoista jne. Pitäisi tietysti olla kiinnostunut, mutta kun työn puolesta joutuu vierailemaan Kansallismuseossa säännöllisesti, oli kyllä melkoisen mielenkiinnoton déjà-vu. Lopuksi saimme aikaa tutustua museoon itseksemme. Hetken palloilin ja poistuin aika pikaiseen. Jälleen löysin tieni asuntolalle. Karttaahan minulla ei siis ole.

Tänään oli vapaata kurssilta jonkin kansallisen juhlapäivän takia (en tiedä, minkä) [toim. huom. Venäjän päivä]. Vietin suuren osan päivästä kotitehtävää turaten. Opettajamme oli kirjoittanut meille kirjeen, ja meidän piti kirjoittaa siihen vastaus. Minun ei ole koskaan tarvinnut kirjoittaa venäjäksi mitään tekstiä, joten kauan siinä kesti ja kaikkeni annoin, mutta melko hyvä siitä omasta mielestäni tuli. Vähän kysyin ulkomaanlehtorilta jeesiä vaikeimmissa paikoissa. [toim. huom. Krö-höm!]

Kaiken kaikkiaan Venäjällä oleilu on siis alkanut hyvin. Ei ole edes ollut pahempaa kulttuurishokkia. Edellisellä vierailulla oli sitäkin suurempi. Ehkäpä nyt tiesin, mitä odottaa. Suunnattomasti täällä ärsyttää se, että ei harjoiteta minkäänlaista kierrättämistä. Näin jumalattoman suuri maa ja äärettömästi ihmisiä, ja kaikki salaattipurkit ja maitopussit ynnä muut pitää kietoa moninkertaisiin muoveihin, ja kaikki vain roskiin! Järkyttävää! Toinen ärsytyksen aihe on venäläisten naisten tapa käydä julkisissa vessoissa. Siitä ehkä lisää myöhemmin."

Urmas U.

225. ja 226. päivä (la 8.6. ja su 9.6.)

Lauantaina aamuyöstä ajelin lentokentälle Boris-nimisen kuljettajani kanssa hakemaan vierastani, jota nimitettäköön tässä vaikka Armiksi. Olimme Boriksen kanssa vähän etuajassa kentällä. Ihmettelin ääneen peruutuspeiliin kiinnitettyä videokameraa, jolloin sain pitkän sepustuksen laitteen erinomaisuudesta. Ymmärsin, että vekotin on hyvin tavallinen venäläisissä autoissa, ja erittäin kätevä onnettomuustilanteiden jälkipuinneissa, kun selvitellään kolarin aiheuttajaa. Olenkin vähän ihmetellyt, millä esim. ajoittain sanomalehtien verkkosivuilla olevat onnettomuusvideot on oikein kuvattu. Nyt selvisi.  Armin kone oli ajassa, ja laukut tulivat nopeasti, joten pian pääsimmekin asunnolleni.

Armin venäjän kurssi alkaa vasta maanantaina ja viikonloppu menikin vähän aikaa tappaessa. Nukuttuakin tuli pitkään. Lisäksi kävimme kävelyillä ja kahvilassa syömässä blinejä. Sää suosii edelleen.

Loppuun vielä vitsi:

Englantilainen, ranskalainen ja venäläinen lentävät lentokoneella. Korkeus on 10 kilometriä. Englantilainen laittaa kätensä koneesta ulos. Hän katsoo kättään ja sanoo:

- Me lennämme Englannin yllä!

- Mistä te sen tiedätte? Meidän allamme on paksuja pilviä!

- Meillä on aina saastepilviä ja siksi kätenikin tuli nokiseksi.

Vähän ajan kuluttua ranskalainen laittaa kätensä ulos. Otettuaan kätensä pois hän sanoo:

- Lennämme Pariisin yllä!

- Mistä tiedätte?

- Käteni tuoksuu hajuvedelle!

Venäläinen laittaa kätensä ulos, vetää sen sitten takaisin ja sanoo:

- Lennämme Venäjän yllä.

- Mistä tiedätte?

- Kello ja sormus varastettiin! 

Kaksi täyttä viikkoa ja vähän kolmatta jäljellä! Aika hyvä!

Urmas U.

222. – 224. päivä (ke 5.6. – pe 7.6.)

Keskiviikkona oli kevätlukukauden viimeinen varsinainen opetustunti. Pelasimme pelejä ja teimme vähän suullisia harjoituksia, siinäpä se. Nelosten kanssa sen sijaan tuli ikävä aikataulusekaannus.  Viime viikolla kerroin heille järjestäväni rästitenttimahdollisuuden tämän viikon keskiviikkona. Sitten viime viikon perjantaina vielä varmistin, että onhan aika varmasti sopiva, etten turhaan pönötä luokassa odottamassa. Kun vastaukseksi tuli päänpudistuksia, sovimme illemmalle uuden ajan, jonka vielä kirjoitin taululle. Kuinka ollakaan, keskiviikkona sitten olisi ollut pyrkijöitä luokkaan ensin sovittuna aikana, jonka siis ei pitänyt edes olla mahdollinen. Sotkun vielä huipensi se, että olin päivällä unohtanut kännykkäni äänettömälle, joten en ollut tavoitettavissa, vaan matkustelin tiedon valtatiellä selkä ongenkoukkuna. Onneksi sentään osa tuli oikeaan aikaan, joten aivan harakoille ei koko juttu mennyt.

Torstaina ei ollut ohjelmaa. Kävin kävelyllä ja hoidin asioita tulevaa vierastani varten. Hoidin myös kilpailevat yrittäjät (= jalkapalloa seiniin potkivat pikkupojat) pois footbag-stadioniltani (=ikkunani alla oleva tienpätkä) kantelemalla heistä asuntolan johtajalle. Osasin sanoa, että ”ikkunan alla pojat pallo ikkuna” + eleet päälle. Johtaja selityksestäni huolimatta ymmärsi, mistä oli kyse ja tuli tarkastelemaan tilannetta ikkunastani. Ja kuinka ollakaan, pikku-Boris siellä juuri oli heittämässä palloa ikkunaan.

Perjantaina valvoin tenttejä yhteensä 6 tuntia, joista 4 tuntia rästitenttejä nelosille ja 2 tuntia kolmosten loppukoetta. Kyllä oli rattoisaa. Kirja sentään eteni kivasti. Rästitenttien jälkeen pulssi vähän kohosi, kun yksi sankari laittoi tekstiviestin, että oli tulossa tekemään sanakokeita ja palauttamaan myöhässä olevia tehtäviä, mutta olin jo ehtinyt lähteä. Koska on uusi mahdollisuus? Tehtävät pahimmillaan kuusi viikkoa myöhässä ja jätät palautuksen viimeiselle 5 minuutille, hyvähyvä.

Sain tenttejä valvoessa luettua Ford Madox Fordin The good soldier -opuksen. Epäkronologisen kerronnan ja epäluotettavan kertojan lisäksi kenties kuluneet sata vuotta romaanin ilmestymisen ja nykypäivän välillä vaikuttivat siihen, että oli vähän vaikea ymmärtää romaanin kulkua. Kolmiodraaman osallisten käytös ei tuntunut luontevalta. Ei huono teos, mutta en usko, että tätä uudestaan tulee luettua.

Loppuillan siivoilin ja roikuin netissä. Yksinäiset illat ovatkin nyt ohi, sillä lauantaista lähtien iltojeni ilona on innokas venäjän kesäkurssilainen. Jolly good!

Urmas U.