136. ja 137. päivä (ma 25.2. ja ti 26.2.2013)

Taas kului kaksi päivää elämästä ilman suurempia kommelluksia. Maanantaiaamuna olin varautunut vaihtamaan kortteeria, kun käytävää aletaan maalata. Olin pakannut laukkuun tarve-esineistön ja heräsin aikaisin, että pääsen maalin löyhkästä pois välittömästi. Maalarinainen tulikin vähän ennen yhdeksää kopistelemaan käytävään, jolloin vaihdoin toiseen kämppään. Vähän aikaa ihmettelin toisessa asunnossa, että mitähän tässä tekisi, kun ei ole nettiä ja valtaosa tavaroistakin on entisessä kämpässä. Päädyin lukemaan kirjaa. Jotenkin se kirjan lukeminen alkoi painaa silmäluomia, ja otin siinä sitten parin tunnin torkut. Heräsin puoliltapäivin, keittelin nuudeliannoksen ja, kun tylsää oli, päätin käydä katsomassa, kuinka paljon maalari maalaa aamupäivässä. Käppäilin katsomaan, eikä maalausta ollut edes aloitettu! Työn alla oli vasta betonissa olevien lohkeamien rappaus (tms., minä näistä mitään tiedä). Menin asuntooni miettimään jatkosuunnitelmaa. Rohkaistuin kysymään maalarilta, että aikooko se tänään maalata seinät, mutta en ymmärtänyt vastauksesta kuin sanat ”ei” ja ”viikko”, kun hän jo painoi kai tauolle. Päättelin, että ”ei tällä viikolla” ja päätin sitten muuttaa takaisin varsinaiseen asuntooni. Tiistaina kuulin sitten respasta, että perjantai alkaa maalaus. Olisi siis hauska tietää, mitä maalari oikeasti sanoi.

Iltapäivästä kävin taas kävelyllä. Eilisen lumimyrskystä ei ollut jalkakäytävillä enää merkkiäkään. Kiitokset aurausvastaavalle! Sää oli muutenkin keväisen kaunis. Loppupäivän lähinnä opiskelin venäjää ja hölötin skype-ohjelmiston välityksellä.

Tiistainakaan ei ollut opetusta. Nukuin myöhälle ja kävin kävelyllä. Aluksi oli varsin tyyntä, mutta sitten alkoi tuiskuttaa oikein kunnolla. Vajaa puolitoista tuntia meni kävellessä. Ruuaksi laitoin wokkivihanneksia ja jotakin kuskusin (tai siivommin sanottuna pispisin) kaltaisia vehnäryynejä. Hyvää oli. Arvostan paikallista formaattia riisin yms. lisukkeiden kanssa. Ne on pakattu annospusseihin, joissa on pienen pieniä reikiä. Riisi pusseineen laitetaan kiehuvaan veteen, ja kun keittoaika on kulunut, nostetaan pussi vedestä, leikataan pussin kulma auki ja kaadetaan riisi tms. lautaselle. Kätevää, kun ei tarvitse miettiä, että palaako pohjaan vai onko liikaa vettä.

Illalla taas opiskelin venäjää. Aivan loppuillasta innostuin katsomaan, miten erikoismerkkejä saa tehtyä ilman Wordin lisää merkki -toimintoa. Nyt osaan tehdä astemerkinkin. Tänään lämpötila oli +1 °C.

Huomenna taas sorvin ääreen!

Urmas U.

134. ja 135. päivä (23.2. ja 24.2.2013)

Lauantaista käytin ison osan maantuntemuskurssini valmisteluun. Kurssi alkaa maaliskuun puolivälissä ja kokoontuu 20 kertaa. Kurssia varten piti laatia suunnitelma, jossa kerron, mistä kullakin kerralla aion puhua. Onneksi Anja lupasi kääntää suunnitelmani, muuten kirjoittaisin sitä vielä maaliskuussakin. Oman kokemukseni mukaan Suomessa saisi moisen kurssin huseerata varsin vapaasti, mutta täällä se pitää vielä hyväksyttää esimiehellä. No, maassa maan tavalla, eipä tuo niin iso vaiva ollut, kunhan kovin monesti ei tarvitse tehdä uusiksi.

Muita lauantain kohokohtia olivat parempi olo, improvisoitu, mutta silti maukas paprika-fetapasta ja kaksi kävelylenkkiä. Kävelyä tuli päivälle noin 1,5 h. Lasken sen hyväksi liikuntapäiväksi.  Lisäksi luin loppuun Graham Greenen The Power and the Glory ­-kirjan. Se ei ollut paras lukemani Greene, mutta ihan totuttua laatua. Se on hyvä merkki kirjan vetävyydestä, jos ateisti lukee mielellään 30-luvun Meksikon katolisten vainoista.

Sunnuntaina nukuin myöhään. Puolenpäivän aikaan oli kaunis auringonpaiste ja lähdin kävelyllä. Kotona söin tattariryynejä ja linssikastiketta ja iltapäivän opiskelin venäjää.  Illalla, kun lähdin Andrean kanssa kahville, oli sää muuttunut täysin. Tuuli ja pyrytti niin maan perusteellisesti, että ei meinannut eteenpäin päästä. Ilta oli kuitenkin mukava, kun pääsi kahvilaan syömään kakkua ja ryystämään cappucinoa. Kahvilassa oli myös livemusaa. Piano ja basso -duo veteli jazz-standardeja. Pienempi äänenvoimakkuus olisi riittänyt, mutta muuten soittivat taitavasti. Onko muuten kukaan koskaan ollut keikalla ajatellen, että kunpa soittaisivat vähän kovempaa? Itse en liene.

Uumoilee Urmas U.

131.–133. päivä (ke 20.2.-pe 22.2.)

Kirjailen tässä pikaisesti kolmen päivän tapahtumat ennen nukkumaan menoa. Kovin ihmeellisiä ei ole tapahtunut. Flunssaa ei tullut, mutta pieni jatkuva huimaus jatkuu edelleen. Muuten olo on hyvä. Ärsyttää silti, kun koko ajan vähän keinuttaa. Epäilin ensin, että käytävästä tuleva maalinhaju saisi pään pyörälle, mutta ei siellä ole oikeastaan keskiviikon jälkeen juuri maalattu eivätkä maalaukset aivan asuntoni kohdalle ole edes ehtineet. Lisäksi käytävän ovet ja ikkunat ovat olleet auki, joten tuuletustakin on ollut. Torstaiyön vietin saamassani ”vara-asunnossa”, mutta ei se tilannetta muuttanut. Katson vielä viikonlopun, mutta sitten pitänee hankkia ammattiapua, siis lääkäri tai kallonporaus.

Kallonporauksesta tulikin mieleeni, että korvien soimisen eli tinnituksen syyksi arveltiin ennen sitä, että korvaan on mennyt tuulta, joka ei pääse pois. Siksi siis suhisee. Tähän hoito oli, tietenkin, reikä kuuppaan ja tuuli pois. Hoidon tehosta ei vain oikein saatu tietoa, kun potilaat yleensä kuolivat pian.

Töissä mielenkiintoisin episodi taisi olla torstaina, kun muuan opiskelija oli neljättä kertaa tenttejään uusimassa. Jännittävää oli ensinnäkin se, että hän sai neljännen yrityksen, sillä tenttejä saa Venäjällä yrittää vain kolme kertaa. Neljänteen yritykseen itsessäänkin liittyi erikoisia seikkoja. Rakennetehtävät olivat aika heikkoa tasoa, mutta kirjoitustehtävään kyseinen opiskelija oli opetellut kirjan tekstin sanasta sanaan ulkoa, ja kirjoitti A4:n verran liki virheetöntä ja sujuvaa tekstiä.  Aika hyvä saavutus muistiin painamisessa, kun tekstimahdollisuuksia oli kymmenkunta. Anja oli varma, että opiskelija olisi osannut kaikki muutkin kirjan tekstit. Todella kommunikatiivista kielenoppimista. Teksti oli tietenkin erinomainen, läheskään kaikki yliopisto-opiskelijatkaan eivät kirjoita sellaista tekstiä, mutta käytännössähän kyseessä on plagiaatti, joten tehtävä oli aika vaikea arvosteltava. Opiskelijan vastaus ei kuitenkaan vastannut koko annettuun kysymykseen, joten rokotimme pisteitä. Seuraava mielenkiintoinen vaihe oli, että meiltä tentti lähti hylättynä, mutta tiedekunnassa se olikin kääntynyt hyväksytyksi, vaikka yhdestäkään tehtävästä ei tullut edes puolia pisteistä. Summa summarum: annetaan ylimääräinen yritys, ja kun tulos ei miellytä, muutetaan tulos. Itse vedän tästä johtopäätöksen, että kaikki opiskelijat pitää päästää läpi, tuhersivat mitä tuhersivat. Vanhaa kunnon slogania lainaten: tee työtä, jolla on tarkoitus.

Näin urputtaa Urmas U.

129. ja 130. päivä (ma 18.2. ja ti 19.2.2013)

Tämän kerran päivityksessä ulkomaanlehtori lentää lentokoneetta ja pohtii eläimystöä.

”Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivoisasti”, kirjoitti Noam Chomsky antaessaan esimerkin lauseesta, joka on kieliopillisesti oikein mutta merkitykseltään järjetön. Olin kuvitellut, että kohta lausumani olisi vähän vastaavanlainen: kieliopillinen muttei mitään todellista tilannetta, jossa sitä voisi (työssä käyvä) käyttää. Tässä se tulee: olisi kiva, jos olisi enemmän töitä. Käy meinaan aika pitkäksi, kun opetusta on 10 h viikossa. Voisihan sitä päivät kävellä tutkimassa uusia paikkoja, mutta kun kaupunki on viehättävyydeltään Seinäjoen luokkaa ja kaikkien pääkatujen ulkopuolisten jalkakäytävien lumenluonti on jätetty Herran haltuun, niin ei huvita.

Muuten on mennyt pari päivää vähän sumussa. Liekö flunssa tulossa päälle, vai mikä, mutta olo on ollut vähän hutera. Maalihuurujen haistelu ei ainakaan ole päätä selvittänyt, joskaan maalausprojekti ei ole oikeastaan edennyt lähemmäs asuntoani. Pitää katsoa, mihin tämä tästä menee. Kun ei mitään tavallista flunssaa pahempaa tulisi.

Muutenkin on laiskottanut aika lailla. Kävelyllä olen käynyt molempina päivinä ja kuunnellut soul-musiikkia kannettavalta. Siinä oikeastaan kaikki.

Mutta sitten aiheesta kukkaruukkuun. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikenlainen jossittelu on jos ei nyt aivan elämän suola niin ainakin elämän currymauste. Sopii melkein mihin vain! Juutalaiset taitavat sanoa jossittelun hyödyllisyydestä, että jos tädillä olisi munat, se olisi setä. Mutta mitäpä heistä! Jossitellahan voi lisäksi monella tavalla. Voi vaikka märehtiä menneitä (jos vain olisin sijoittanut Nokiaan, kun se oli vielä kumisaapas niin…) tai tulevia (jos vielä kerran sanoo, että ”niin elikkä”, niin laitan sormet korviin ja huudan wuluwuluwulu). Voi myös hieroa kaverin mielikuvitusnystyröitä tekemällä mitä saan jos -kysymyksiä (Mitä saan, jos nostan kättä jokaiselle vastaantulijalle Helsingistä Seinäjoelle? Mitä saan, jos koko kauppareissun pidän ylähuulta käännettynä niin että hampaat näkyy?). Tosin monet tuntemani kanssaihmiset eivät tästä juuri jaksa innostua. Ehkä on rajallinen mielikuvitus heillä eivätkä jaksa miettiä sopivia palkintoja? Siispä: Jos saisit päiväksi vaihtaa paikkaa jonkin eläimen kanssa, niin minkä kanssa vaihtaisit? Minusta ei ehkä kannattaisi aivan lähisukulaiseksi ruveta. Menisi mielestäni oiva mahdollisuus siinä hukkaan. Mikäs teitä nytkään estää roikkumasta puusta banaania syöden ja sukimasta naapuria? Jälkikäteen tosin voisitte kirjoittaa kapulakielisen raportin, jossa sanottaisiin, että ”banaani syötiin puusta riippuen apinan tai gorillan toimesta”. Itse en myöskään miksikään lutikaksi alkaisi! Joku roti! Selkäranka pitäisi minun eläimelläni olla ja mielellään jokin kyky, mitä ei ihmisellä ole, vaikka lentäminen. Ehkä siis päätyisin johonkin lintuun, vaikka kotkaan. Entäs te?

Näin uumoilee Urmas U.

127. ja 128. päivä (la 16.2. ja su 17.2.2013)

Viikonloppu! Livin’ la vida loca! Siis omalla kohdallani tämä tarkoitti sitä, että nukuin myöhään, siivosin, kävin kävelyllä ja kaupassa sekä pesin pyykkiä. Lähikaupastani tortilla-plätyt olivat poistuneet valikoimasta, mutta löysin yksittäispakattuja armenialaisvehnälättyjä, jotka olivat kooltaan noin tabloid-Hesarin kokoisia. Lisäksi laitoin elämän risaiseksi ja vaihdoin keksilaatua:

Lisäsin kuvan siksi, että jäin miettimään, kenelle näitä oikein yritetään myydä tuolla anteliaalla kaula-aukolla: naisille (puputa näitä niin olet ehtoisa emäntä) vai miehille (popsi menemään niin lykästää)?

 Illalla opiskelin parisen tuntia venäjää. Ainakin toistaiseksi on enemmän motivaatiota kuin syksyllä.

Sunnuntaina kollegani Anja oli lupautunut kanssani kirjastoon selvittämään sitä, kun lainaustiedoissani vielä joulun alla kummitteli kirjoja, jotka olen palauttanut jo marraskuun alussa. Yritin hoitaa asiaa itse ennen joulua, mutta kun en osannut sanoa kuin että ”palautin jo”, niin ei oikein mennyt perille. Ongelma selvisikin ihan nätisti, ja pahoittelivat tapausta. Lainasin lukemisiksi Graham Greeneä, F. Scott Fitzgeraldia ja Dashiell Hammettia. Vielä kun kulkeminen molempiin suuntiin kävi jalan, tuli pulman ratkeamisen lisäksi mielihyvää yli kahden tunnin kävelystä. Lounaaksi oli tortillojen uusinta.

Illalla opiskelin taas venäjää, pesin taas pyykkiä ja kuuntelin Motown-musaa, tarkemmin sanottuna The Temptationsia eli tuttavallisemmin Temppareita. Olen joskus hankkinut bändiltä Gold-nimisen tuplakokoelman ja olen kuunnellut toistaiseksi vasta ensimmäistä levyä. Aivan kaikista makeimmat 60-luvun alun hattarat eivät maistu, mutta kevyesti yli puolia kappaleista kuuntelee sangen mielellään.  Odotan innolla toiselta levyltä löytyvää 70-luvun tuotantoa.

Mutta asiasta toiseen.  Raapaisin viikonloppuna käteni johonkin laatikon kulmaan, ja pieni mieleni laukkasi heti pohtimaan, että onhan kaikki rokotukset voimassa. Siitä aloin ajatella sairauksien nimiä: jäykkäkouristus, hinkuyskä, pernarutto, keuhkokuume…  Hyvin deskriptiivisiä nimiä! Tulee sellainen olo, että tietää, mitä saa, ja mielellään sitten ottaa rokotuksenkin, mihin vain sellaisen saa (tosin pernaruton varalta ei ole kyllä työnantaja rokottanut!). Mielestäni nimistöntutkimuslautakunnan pitäisi viedä asia loogiseen päätepisteeseensä ja korvata SARSit, ebolat, AIDSit ja meningokokit ja muut abstraktit ja mitäänsanomattomat taudinnimet kansanomaisemmilla ja kuvaavammilla ilmauksilla. Osviittana ehdottamastani nimistöstä annettakoon esimerkiksi vaikkapa huuto-oksennus (jonka olen muuten itse omin korvin todistanut. Kamalaa!).  Uskon, että jo pelkällä nimistön muutoksella olisi kansanterveyttä kohottava vaikutus. Kukapa ei huolehtisi käsien pesemisestä, jos lääkäri pelottelee huuto-oksennuksella? Lisäksi luulen, että uutta nimistöä ei tarvitsisi juurikaan tyhjästä luoda, vaan apua saisi esimerkiksi viime vuosisadan alun lääketieteen oppikirjoista. Ja kun nyt aiheessa ollaan, niin sitäkin olen monena unettomana yönä pohtinut, että kun voi olla piilokives ja liikavarvas, niin voiko myös olla liikakives ja piilovarvas? Miksei näistä kerrota tavallisille?

Tällaisia miettii sunnuntaina Urmas U.

125. ja 126. päivä (to 14.2. ja pe 15.2.2013)

Torstaiaamun ohjelmassa oli rästitenttien valvonta. Venäjällä systeemi on armoton (tässäkin): tenttejä saa yrittää kolme kertaa, ja jos ei pääse läpi, niin voi suorittaa kurssin uudestaan sitten, kun sitä seuraavan kerran tarjotaan, siis aikaisintaan vuoden päästä. Pientä kuumotusta oli siis ilmassa. Tosin jännittävää oli, että kaksi opiskelijaa ei edes tullut paikalle. Aika näyttää ja dekanaatti päättää, saavatko vielä yrittää.

Kahden viikon kiertävä ruokalistani, josta oikeasti teen noin kuutta vaihtoehtoa uudestaan ja uudestaan, näytti niin heikkoja vaihtoehtoja, että sorruin päivällä nuudelilinjalle. Illalla söin tonnikalapastaa, joten heikkoa oli ruoanlaiton taso tänään.

Opetusta oli 4 h samalle ryhmälle. Vähän tuskaista tosiaan valmistella tunteja, kun ei ole mitään kirjaa käytössä. Omista kaavoistaan on kovin vaikea poiketa, tulee aina tehtyä samanlaisia harjoituksia. Lisäksi pienen ryhmän kanssa on se pulma, että tehtävien läpikäyminen menee niin äkkiä, että tekemistä pitää olla tosi paljon. Isossa ryhmässä tulee aina kysymyksiä, ja aika saa käytettyä siihen. Aloittelin jaksoa Suomen ja Venäjän suhteet: historia ja nykypäivä. Puhuimme vasta historiasta, mutta joitakin nykypäivän teemojakin sivusimme. Ikävikseni jouduin toteamaan, että desantti Bäckmanin syöttämä disinformaatio tuntuu menevän läpi tolkullisina pitämilleni ihmisillekin aika kovalla prosentilla. Huoh.

Opiskelijoilta kysyin toivomuksia keväälle, kun heillä on vain kahdeksan viikkoa opintoja jäljellä. Toivoivat muun muassa, että katsottaisiin elokuvia. Kannatettava ajatus, mutta luokassa on vain TV ja vhs-nauhuri, ja uusin kasetti taitaa olla mustavalkoinen versio Härkösen Häräntappoaseesta. Joitakin DVD-levyjä on, ja netti toki täynnä ladattavia elokuvia (opiskelijat muuten aina sanovat että Venäjällä mikään lataaminen ei ole laitonta), mutta milläs katsot? TV:ssäkään ei ole liitintä, että kannettavan saisi kytkettyä siihen. Lisäksi suhtaudun nyrpeästi siihen vaihtoehtoon, että käytän omaa konettani opetuskäytössä. Jo onhan se aika kökköä viidenkin hengen porukalla tuijottaa kannettavan näyttöä.

Illalla taas valmistelin tunteja ja vähän jumppasin. Lievää vitutusta oli ilmassa enkä oikein jaksanut tehdä mitään mainittavaa. Käytävänmaalausprojekti etenee kohti asuntoani, ja maali haisee nokkaan.

Perjantaina opetusta oli vasta kahdeltatoista, joten aamupäivästä kävin hakemassa passini ja muut dokumentit yliopistolta. Liekö maalinkäry vai jokin muu seikka, mutta orastavaa päänsärkyä oli koko päivän. Ei onneksi mitään kunnon jysäriä. Kävin respassa valittamassa asiasta ja antoivat minulle avaimet toiseen kämppään eri puolella asuntolaa. Ihan reilua. Kuulemma ”viikon” vielä jatkuu maalaus. Toivon, että viikonloppuna ei maalata, että voisin majailla omassa asunnossani viikonlopun ja vasta ensi viikolla siirtyä väistöasemaan.

Töissä oli another day at the office. Perjantai-illan kunniaksi kannoin karkkia ja pullaa kaupasta ja nollitin koneella. Aikuisiän diabetes, here I come! Tasaisin väliajoin kävin avaamassa käytävän tuuletusparvekkeen oven, että maalinkäry haihtuisi, ja yhtä tasaisesti joku valopää kävi sen sulkemassa hetken kuluttua. Venäjääkin meinasin opiskella, mutta eksyin youtubeen katsomaan vanhojen C64-pelien läpipeluuvideoita. Koin oivalluksen hetkiä muutamankin pelin suhteen: ”Ai noinko siinä olisi pitänyt tehdä!” Tosin se kyllä vähän sapetti, kun joku pelasi Rambo II:n läpi neljässä minuutissa. Luulen, että siihenkin peliin olen tunnin jos toisenkin hukannut elämääni. Monesta pelistä on myös pakko sanoa, että nuorella Urmaksella ei ollut ala-asteikäisenä hajuakaan, mitä pelissä olisi kuulunut tehdä. Se saattoi vähän rajoittaa etenemistä. Osa peleistä vaikutti aivan uskomattoman ankeilta, osaa voisi varmaan pelata vieläkin. Mutta se väite, että vanhoissa peleissä oli jotenkin enemmän ideaa ja nykyään vain pelkkää pintakiiltoa, on kyllä varsin jykevää tuubaa!

Urmas U.

123. ja 124. päivä (ti 12.2. ja ke 13.2.2013)

Tiistainakaan ei ollut vielä opetusta. Kaupassa käymisen lisäksi lähinnä vetelehdin kotona ja katsoin huomisen tunnit valmiiksi. Huomattavasti helpompaa on ollut nyt taas aloitella elämää täällä, kun paikat ja kuviot ovat suunnilleen tuttuja. Ei ole ollut niin kylmäkään, kuin mitä joulukuussa oli. Sellaista pikkupakkasta, ei alle viiden asteen vielä. En tiedä, onko pattereihin lisätty ytyä (itsehän niitä ei pysty säätämään edes päälle tai pois) vai vaikuttaako lauhkea keli, mutta hyvin tarkenee sisällä. Keittiökin on lämmin, lähellä pariakymmentä astetta. Kylmimpään aikaan siellä oli tosiaan sen 14 astetta. Muuten ihan normaalit kuviot: palohälytyksiä päivittäin ja lämmintä vettä (tai vettä ylipäänsä) tulee tai ei.

Illasta viihdytin itseäni ratkomalla shakkikirjasta kahdella siirrolla matti -tehtäviä, mutta kovin suurella prosentilla en onnistunut. Edellisessä päivityksessä päivittelin sitä, kuinka on tullut vaatteita otettua ylimäärin, mutta ei muissakaan tavaroissa ole aivan polla säteillyt. Olen nimittäin raahannut tänne hulluuksissani shakkikirjan ja matkashakkilaudan ja nappuloiden lisäksi muun muassa saksan ja ranskan kieliopit harjoituksineen. Saksan kertaamisella olen huijannut itseäni menestyksellisesti jo kymmenen vuotta enkä vieläkään ole tehnyt asialle mitään muuta kuin hankkinut ja hukannut opiskelumateriaalia.

Keskiviikkona heräsin vähän ennen kellon soittoa vaimeaan, mutta outoon ääneen: ti-di-di-di, ti-di-di-di. Se vain jatkui ja jatkui. Yritin suggeroida äänen pois mielestäni ja jatkaa vielä hetken unia, mutta ei tullut mitään.  Aloin jo miettiä, että johonkin laatikkoon on jäänyt herätyskello, joka soi. Kiersin huonetta ympäri takapuoli pitkällä ja korvat kohti maanrajassa olevia laatikkoja, mutta en pystynyt paikantamaan ääntä. Sitten tajusin, että äänihän tuleekin ulkoa. Huoneeni, joka on siis toisessa kerroksessa, ikkunan alla oli parkissa auto, josta ääni tuli. Ääni jatkui noin puolisen tuntia, kunnes joku tuli, klikkasi keskuslukituksesta äänen pois ja lähti ajamaan. Mikä lie valtion kädenojennus heräämisrajoitteisille opiskelijoille (ja opettajille).

Keskiviikkona oli kevään ensimmäinen opetuspäivä. Ennen töitä aloin valmistella huomisen tunteja, sillä torstaina on tulossa 4 h samalla ryhmälle eikä ryhmällä ole kirjaa käytössä. Blääh! Keskiviikon opiskelijoista oli puolet paikalla. Puhuttiin genetiivistä ja puhekielen me-persoonasta. Groovy! Tarjosin myös tuliaissuklaita, Pandan Suomi-konvehteja. Saisikohan valtiolta perittyä jotakin propaganda-korvauksia? Pitäisi saada loput tuliaissuklaat aiotuille vastaanottajille, ennen kuin kiusaus syödä ne itse käy liian suureksi.

Tuntien jälkeen jatkoin valmistelua torstaita varten. Yhteensä yli kolme tuntia meni neljän kolmevarttisen valmisteluun. Toinen blääh! Nyt kun huomenna on paikalla kaksi tyyppiä, niin kyllä sapettaa. En jaksanut laittaa mitään kunnollista ruokaakaan, joten lisää vesi -perunamuusilla ja leivällä tuli keho ravituksi tänään. Torstain ohjelmassa on rästitenttejä ja mainitut 4 h opetusta. Passikin pitäisi hakea yliopistolta, mutta se jäänee perjantaille.

Perinteitä kunnioittaen loppuun venäläinen vitsonen perhe-elämän onnesta:

Nainen käskee miestään:

-          Käy kaupassa!

Mies vastaa:

-          Se ei kuulu velvollisuuksiini.

-          Täytä sitten edes omat velvollisuutesi, vastaa vaimo ja leväyttää aamutakin auki.

Mies säikähtää:

-          Eikö sitä saa yhtään vitsailla? Anna se kassi.

Pariutuneille pariauvoa ja sinkuille sinkkuauvoa toivottaa Urmas U.

121. ja 122. päivä (su 10.2. ja ma 11.2.2013)

”PORAUSMELU ON VIEDÄ JÄRJEN!” Lue järkyttävät remonttikokemukset ulkomaanlehtorin blogista!

Sunnuntaina lähinnä totuttelin taas olooni Venäjällä. Päivä valkenee yhdeksän jälkeen ja pimeä tulee kuuden jälkeen, joten mukavasti on päivä jo pidennyt.  Sen verran olin ollut kaukaa viisas, että lähtiessäni olin varannut vähän juomavettä ja pientä einettä valmiiksi, joten aamupalaa ei tarvinnut lähteä kaupasta hakemaan.

Olin ilmeisesti pakatessani unohtanut, että Arkangeliin jäi ihan hyvä varasto vaatteita. Kun ynnäsin nyt tuomani vaatteet täällä olleisiin, niin tuloksena oli sievoinen varasto. Sen sijaan kevyemmän ulkoilutakkini olin hölmöyksissäni unohtanut Suomeen, joten keväämmällä voi olla ulkoilu vähän tuskaista toppatakilla. Tai sitten pitää lenkkeillä nahkatakki päällä.

Lattian pölyhattaroista päätellen asuntolan puolesta ei ollut mitään tervetuliaissiivousta järjestetty. Hanatkin yskivät aikansa tummaa vettä, ennen kuin viitsi vedessä käsiään pestä. Siinähän aika kului, kun ensitöikseen siivosi.

Nettiliittymä oli maksamatta, joten ilta meni venäjää opiskellessa ja pasiansseja pelaillessa. Nykyään tuntuu hankalalta ajatella, että nuoruusvuosieni aikaan, kun PC-tietokoneet alkoivat yleistyä, nettiliittymä oli vain pieni lisä koneeseen, ei suinkaan itsetarkoitus. Nyt kun joutuu jostakin syystä olemaan edes päivän ilman nettiä, niin heti tuntuu, että mitä helvettiä mä teen tällä 600 euron pasianssikoneella?

Siispä ensitöikseni maanantaina ryntäsin maksamaan nettiliittymääni. En ollut kiireisimpään aikaan liikenteessä, joten sain marssia suoraan tiskille. Sanoin haluavani maksaa tammikuun rästit ja etukäteen maaliskuun loppuun asti. Myönnän auliisti, että etenkin tämän humanistin laskupää on mitä on, mutta en kyllä mitenkään ymmärrä, miten 570 ruplan kuukausimaksustani saa kolmen kuukauden laskuksi 980 ruplaa.

Tämän jälkeen päätin hoitaa rekisteröitymisen pois. Kuten varmaan olen jo useasti maininnut, 7 vuorokauden sisällä maahantulosta pitää ulkomaalaisen rekisteröityä viranomaiselle. Siispä vein jälleen kerran passini ja muut lärpäkkeet yliopiston kv-toimistoon. Sielläkään en joutunut jonottamaan, joten aikaa meni lähinnä kävelyyn, kun ”päätin oikaista”. Vielä kun samalla reissulla kävin kaupassa, niin päivän mittaan tuli käveltyä parisen tuntia.

Kotosalla laitoin appeeksi munakasta. Sitten nautin olostani kahvia juoden ja kirmaillen internetin ihmekedoilla. Yläkerrasta kantautuva poraus tosin vähän söi riemua. Olen varmaan lokakuusta asti kirjoittanut remonttimelusta. Joko siellä poraillaan huvikseen reikiä seiniin tai sitten siellä asuu itseni kaltainen teoriapuolen mies, joka remontoi prosessityönä, vähän kerrallaan. Mistä tulikin mieleen, että asuntolan käytävän maalaus oli poissa ollessani kuuden viikon aikana edennyt viitisen metriä. Eivät taida maalaritkaan olla hommissa urakkapalkalla.

Puhdetöinä askartelin itselleni maanantai-kamman, josta saan joka maanantai nypätä yhden piikin pois. Enää yhdeksäntoista jäljellä!

Urmas U.

120. päivä (la 9.2.2013)

ULKOMAANLEHTORI PALASI TYÖPAIKALLEEN: ”JOKO NYT ON HELMIKUU?”

Vaikka joululoma oli ruhtinaallisen pitkä, niin vain koitti paluupäivä yllättävän äkkiä. Kovin monta asiaa jäi ”munhan piti…” -tolalle. Suomen tekemisistä en jaksa hirveästi vouhottaa. Ulkoiltua tuli ehkä enemmän kuin Arkangelissa, kun maastot olivat Vantaalla otollisemmat. Myyrmäen kirjastokin tuli tutuksi. Perhettä ja ystäviä tuli nähtyä, mikä oli kivaa. Vaa’alle eksyessäni Ilokseni myös huomasin, että painoa oli huvennut noin seitsemän kiloa Venäjällä. Vähän kyllä taisi ehtiä reilun kuukauden tulla takaisinkin.

Mutta tosiaan. Päädyin paluumatkasuunnitelmissani toistamaan edellistä suunnitelmaa: Helsinki-Pietari junalla ja Pietari-Arkangeli lentokoneella. Jos olisin mennyt lentäen molemmat välit, niin Pietarissa olisi ollut kuuden tunnin odotus. Ei houkutellut. Siispä Tikkurilan asemalta lähdin taas liikenteeseen. Juna lähti 9.16. Vähän jännitti, että pysyykö juna ajassa, sillä lentokentälle siirtymiseen ei ollut nyt yhtä paljon aikaa kuin viimeksi. Allegro oli kuitenkin täsmälleen ajassa, ja Leninin aukiolla hyppäsin taksiin kohti Pulkovon kenttää. Arkangelin hintoihin verrattuna taksi oli juukelin kallis, 1300 ruplaa (n. 32 euroa) ja siinäkin oli jo tinkimiset tingitty. Tosin matka kentälle kyllä kestikin noin tunnin. Muistutus itselle: älä ikinä edes kuvittele lähteväsi autolla Pietariin. Huh, sitä liikennettä. Jännitystä toi sekin, että takapenkillä ei ollut turvavöitä. Bussilla ja metrolla olisi päässyt huomattavasti edullisemmin, mutta en mistään löytänyt, mistä bussit lähtevät Moskovskayan metroasemalla, ja kun aikataulu oli vähän tiukka, päätin turvautua taksiin. Olinkin hyvissä ajoin kentällä.

Kentällä oli heti sisään tullessa turvatarkastus. Laitoin laukut hihnalle ja menin metallinpaljastimen läpi. Laukuissa oli jotakin epäselvää, sillä virkailija halusi, että avaan käsimatkatavarani. Hän vain toisteli, että ”metal, metal”, ja näytti käsillä jotakin. Vähän oli jo kuumotusta, että mitä halvattua, kunnes leikkasi. Huuliharppu! Heh, kyllä se varmaan epätavalliselta läpivalaistuna näyttikin. Vähän lentäneellä maalaisella oli kentällä pikkuisen sompailemista, varsinkin kun taksimatka imi kaikki käteisvarat, mutta kaikki selvisi, kun sai rauhassa ihmetellä. Automaatin löysin ja syömäänkin ehdin. Ulkomaanlehtori kiittää lentokentän vessan käsienkuivauspuhallinta, joka on niin tehokas, että oikeasti kuivattaa kädet eikä vain polta kynsiä.

Lähtöselvitys  sujui sutjakasti ja ilman jonoja, sillä rynnin tiskille heti kun pääsi. Toisessa turvatarkastuksessa oli huuliharpun kanssa taas sama homma. Turvatarkastus on ärsyttävä, kun pitää ottaa kengät ja vyö pois ja kuitenkin joku kolikko sitten jää taskuun, että kone piippaa. No, pakollinen paha se kai on. Sitten nollitinkin koomassa liki puolitoista tuntia ennen boardingia (onko tälle joku suomalainen sana?) pienessä odotusaulassa.

Lentäminen oli taas yhtä ärsyttävää kuin ennenkin: tuntuu että korvat räjähtää, vaikka kuinka jauhaa purkkaa ja nieleskelee, eikä meinaa millään saada tasattua painetta. Ja meteli on kuin teollisuushallissa. Onneksi oli lyhyt lento. Arkangelin kentällä on muuten hauska laukkujennouto: se on erillinen pieni lato, joka tuntuu, että se on rakennettu vain sen pienen liukuhihnan takia. Ja sieltä liukuhihnan päästä näkee, kun ukko siellä nostelee laukkuja hihnalle. Sympaattista.

Laukun noudon jälkeen oli taas neuvottelu taksista. Viimeksi maksoin matkasta 270 ruplaa, mutta nyt en saanut tingittyä kuin 350 ruplaan, mutta koin että tarvitsin kyytiä lauantai-iltana klo 21 enemmän kuin muutamaa kymmentä ruplaa, jotka maksoin ylihintaa. Soromnoo! Suhautin majapaikkaani, jossa kaikki oli niin kuin ne sinne jätinkin.

Fiilikset: mieluummin olisin jäänyt Suomeen, mutta yksi kevät menee vaikka ”airavvittooksina”.

Urmas U.