118. ja 119. päivä (ma 24.12. ja ti 25.12)

Maanantaina olin toista kertaa elämässäni töissä jouluaattona. Ohjelmassa ei tällä kertaa ollut lahjojen jakoa vaan suullisten tenttien vastaanottaminen. Siinähän tuokin työpäivä meni. Se ensimmäinen joulun työpäivä oli vajaa viisitoista vuotta sitten pukkihommissa. Ihan kivasti tuli rahaa, mutta oli kyllä sen verran tuskallista, ettei tullut enää mieleenkään seuraavina jouluina. Erityisen kiusallisena muistan yhden ”keikan”, kun ovelta sain kajautettua, että onkos täällä kilttejä lapsia, ja samalla tajusin, että talo on täynnä kännisiä aikuisia. Oli pitkät 15 minuuttia. Muistan myös, että jollakin keikalla näin selvästi lapsen kasvoista, kuinka naamarin läpi loistavat liki mustat kulmakarvani tappoivat lapsenuskon.

Illan vain pakkailin tavaroita ja odotin ajan kuluvan. Spider-pasianssiennätykseni on kuusi ratkaistua peliä putkeen ja tämänhetkinen läpimenoprosentti on 28 %. Puolen yön jälkeen sain sitten unta kupoliin.

Tiistaina heräsin ennen kellon soittoa 5.30. Taksi oli tilattu seitsemäksi, joten oli ihan hyvin aikaa aamupalaan ja loppujen tavaroiden pakkaamiseen. Seitsemältä sitten suhautin taksilla kentälle. Noin 20 minuutin matka ja hinta 270 ruplaa (=n. 7 €). Varsin maltillista, sillä eiköhän tuossakin ole turistilta rahat pois -lisä jo huomioituna. Taksikyyti oli sikäli poikkeuksellinen, että auto oli ihan oikea taksiauto eikä ”pimeä” taksi.

Kentällä olin hyvin ajoissa. Ehkä puoli tuntia ehdin istua ennen lähtöselvitystä. Terminaalihalli on sopivan pieni. Eksymisen tai väärin toimimisen vaaraa ei ole, kun kaikki on näköetäisyydellä ja koneita lähtee harvoin. Terminaalissa tosin vähän oudoksutti, kun erilaisissa maasto- ym. virkapuvuissa olevia sotilaita, poliiseja tai muita koppalakkeja oli yksi jokaista kahta matkustajaa kohti. Näin myös elämäni ensimmäisen konepistoolin, siinä se keikkui yhden ukkelin kaulalla. Kovin näyttivät mustaukset kuluneet, joten sillä lienee kerran tai pari ammuttukin. Tai sitten vain on käsitelty huonosti.

Koneessa meinasi vähän ahdistus iskeä ennen lähtöä, koska viime kerralla paineenvaihtelu sattui korviin niin juukelisti. En siis pelkää lentämistä vaan korvakipua. Tällä kertaa pieni duact-kuuri päivää ennen lentoa ja ahkera purkan mässyttäminen kai auttoivat, sillä nyt selvisin ilman ongelmia. Lento lähtö yhdeksältä ja oli mukavan lyhyt, vain noin 1,5 tuntia. Sama matka junalla tosiaan kesti 25 tuntia.

Syksyllä Arkangelissa käyneelle vieraalleni sattunut jatkolennolta myöhästyminen oli syynä siihen, että päätin mennä Pietarista Helsinkiin junalla. Olin päättänyt olla sankarimatkailija ja hankkiutua juna-asemalle julkisilla. Matka menikin kivuttomasti: ensiksi bussilla metroasemalle, sitten metrolla muutama pysäkinväli, vaihto toiselle linjalle, taas muutama pysäkinväli ja olinkin perillä Leninin aukiolla, jossa Suomen asema sijaitsee.

Odotusaikaa junan lähtöön jäi melkein 3,5 tuntia. Yritin viedä matkalaukkuani säilöön, mutta tietenkin pulju, josta poletin laukkusäilytykseen olisi saanut ostaa, oli tunnin tauolla. Siispä raahasin laukkua mukana, kun etsin ruokapaikkaa lähialueelta. En jaksanut vaivata päätäni ruokalistoilla, joista en ymmärrä mitään, joten päädyin Burger Kingiin. Yritin hoitaa tilaukseni venäjäksi, mutta myyjäpoika vastasi koko ajan englanniksi. Välillä näinkin päin. Burger Kingissäkin oli armeijan väkeä. Näin miekkosen, jonka arvomerkkinä oli viisi kulmarautaa. Yksi on korpraali, kaksi alikersantti, kolme kersantti ja neljä ylikersantti, joten tämä lienee superkersantti! Loppuajan istuin kahvilla eräässä toisessa paikassa, jossa oli ilmeisesti tajuttu asiakaspalvelu niin, että asiakas palvelee. Oli aika mulkero meininki.

Sitten junaan. Passia ja lippua sai olla näyttämässä kerran jos toisenkin. Viisumista revittiin yksi sivu pois, toivottavasti niin kuului ollakin. En nimittäin osaa selittää kuin että ”nainen otti”, jos tulee kysymyksiä paluumatkalla. Kouvolan kohdalla näin Anttilan junan ikkunasta ja ehdin jo ajatella, että ”ai täälläkin on…”, kunnes tajusin. Tikkurilassa olin viiden paikkeilla suomen aikaa, josta jatkoin matkaa henkilöautolla. Annan itselleni yhden sankarimatkailijapisteen, kun menin samalla reissulla taksilla, lentokoneella, bussilla, metrolla, junalla ja henkilöautolla.

Totesin, että pääkaupunkiseudulla oli lunta selvästi enemmän kuin Arkangelissa. Etelänlomalle tulin, ja on vain entistä kylmempää, jumalavita.  Perillä oli odottamassa kasa lahjoja. Mitähän se kertoo minusta ihmisenä, kun saan enemmän lahjoja silloin, kun olen poissa maasta? Ehkä että mukava kaveri silloin, kun nukkuu tai sukeltaa.  Kiinnitin myös huomiota, että sisällä on mukavan lämmintä. Ei tarvitse kaksia pitkiä kalsareita ja kahta päällyspaitaa, että tarkenee.

Tässäpä tämä. Jatkan Arkangelin seikkailujani (lue/läs: kämpillä röhnöttämistä) taas helmikuun alkupuolella. Siihen asti pidän taukoa kirjoitushommista. Kiitän mielenkiinnosta ja kommenteista! Hyvää loppu- ja alkuvuotta! Mummani sanoin: pitäkää housut jalassa ja Jumala mielessä!

Urmas U.

115. – 117. päivä (pe 21.12. – su 23.12.)

Perjantaina oli töitä 2x90 min, siis yksi 90-minuuttinen vähemmän kuin normaalisti. Syyslukukauden viimeiset tunnit takana, jee. Muuten ei juuri mainittavaa koko päivästä. Könnäsin vain sisällä ja istuin selkäranka ongenkoukkuna koneella.

Lauantaina kävin palauttamassa jo pari päivää myöhässä olleet lainani kirjastoon. Pakkasta oli edelleen noin -26 celsiusastetta, joten menin bussilla. Bussimatkustaminen on aina yhtä jännää. Kirjastoon mennessä mietin, että minkähänlaiset pumaskat pitää täytellä sakkomaksuista. No, kirjastontäti oli hövelillä päällä ja heilautti vain kättään, kun aloin sanoa jotakin maksuista. Ymmärsin, että toivotteli uudet vuodet. Venäjä ei kuitenkaan olisi Venäjä, jos ei jotakin ikävääkin: edelliset lainani näkyivät kirjastontädin kortissa edelleen palauttamattomina. Täti arveli, että ne ovat minulla vielä kämpillä. Osasin vain jankuttaa, että olen palauttanut jo. Seuraavalle visiitille otan jonkun venäjää taitavan kaveriksi ja tueksi.

Takaisinpäin päätin pakkasesta huolimatta kävellä. Kirjasto on joen rannalla, ja ranta on ehdottomasti suosikkipaikkani Arkangelissa, koska maisema on kaunis ja ranta on myös pääosin autoliikenteeltä kielletty ja siten rauhallinen. On tullut aika vähän tänä talvena ulkoiltua kunnon pakkasessa, ja olinkin nivuslihojani myöten jäässä jo vähäisen kävelyn jälkeen. Kävinkin pariin otteeseen lämmittelemässä ohittamissani kauppakeskuksissa. Lopuksi pysähdyin vielä yliopistolla ja join automaattikahvit. Kerrankin sai toljottaa automaattia tarpeeksi kauan ilman, että kertyy jonoa taakse. Löysin listasta haluamani virvokkeen, ja pienen ulkoilun jälkeen se maistui kummasti.

Kotosalla en tehnyt oikein mitään. Lähinnä roikuin netissä ja keittiössä käydessäni taivastelin, kuinka keittiön ikkuna on sisäpuolelta jäässä kolmatta päivää. Ohessa visuaalinen todiste:

Sunnuntaina heräsin ilman kelloa jo seitsemältä. Totesin oloni tarpeeksi virkeäksi ja päätin nousta. Kävin kaupassa hakemassa ”jotakin pientä naposteltavaa”  (lue/läs: hirveet mässyt) viimeisille päiville ennen lomaa. Illalla katsoin suomen luokan kolmen elokuvan valikoimasta Matti-elokuvan ja kuolasin samalla huuliharppuuni.

Ehkä viikonlopun iloisin asia on, etten luulosairaudestani huolimatta ole tullut kipeäksi. Suomessa sitten, luulen ma. Päivitän vielä matkakuulumiset tiistaina, kun olen päässyt kotimaahan. Sen jälkeen pidän kirjoitustauon ja jatkan blogiani helmikuussa toisella kolmanneksella. Hyvää joulua ja älkää tapelko.

Urmas U.

113. ja 114. päivä (ke 19.12. ja to 20.12.)

Keskiviikkona nousin tapojeni vastaisesti melko aikaisin ja kävin kaupassa ennen töitä. Kukonlaulun aikaan en siis ollut liikenteessä, mutta aamuhämärässä kuitenkin, heh, noin 9.30. Aikainen lintu madon nappaa -sanonta ei kyllä pätenyt, sillä hyllyissä kaikki tuoretuotteet olivat eilisen päiväyksellä. Kyllä kannatti.

Sitten kiireellä kotiin laatimaan opiskelijoille tehtäviä! Työrupeamana oli 2x90 minuuttia opetusta. Kyseessä oli viimeiset tunnit ennen loppukoetta, joten pykäsin neljä sivua kertaustehtäviä vanhoista kielioppijutuista. Kiire tuli, mutta kun kaikki laarit kollasin, niin sain aikaan tarpeeksi materiaalia. Tunnit olivat tylsänpuoleisia, pakko tunnustaa.

Töiden jälkeen rentouduin roikkumalla netissä ja kuuntelemalla Paul Simonin Surprise-levyä (2006). Vaikka olen ”vanhat oli parempia” -koulukunnan edustaja, niin pakko myöntää, että kovasti tykkäsin tästäkin. Aivan uusimmasta Simon-kiekosta en ole vielä innostunut, mutta kaikista muista kuulemistani pidän. Nyrkkeilytyyliin voisin miehestä hehkuttaa, että tänään punaisessa kulmauksessa: melodian mestari, folkrockin visionääri, näppäilyn nero, world beatin valtias, keski-ikäistymisen kuvaamisen kuningas, 160-senttinen jättiläinen, Paul Siiiiiiiiiiiiimon! Sen verran keräilyapina painaa selässä, että varmaan kolme puuttuvaa levyäkin pitää jossain vaiheessa hankkia niiden, köh köh, 14 muun hyllystä löytyvän levyn kaveriksi (luvussa mukana siis myös Simon & Garfunkel -tuotanto).

Illalla vielä hikoilin kunnon kuntopiirin, joten päivän sai merkitä hyvien päivien listaan kalenterissa. Noin kymmeneltä pomoni vielä soitti, ja kysyi, että ehdinkö lähteä torstaiaamuna korjaamaan eläkekortissani jo aikaisemmin mainitsemaani nimeni kirjoitusvirhettä. Lupasin ehtiä.

Torstaiaamuna lämpömittari näytti -29 astetta. Auts! Onneksi yliopistolle päästessäni pomoni ehdotti, että jatkamme matkaa autolla. Suostuin ilomielin. En muista, olenko muuten maininnut, että ainakin Arkangelin alueella, ehkä myös koko Venäjällä, on olemassa pakkasraja (-25⁰C), jonka alittuessa koulut on suljettu. Tänään ei siis ollut arkangelilaislapsilla koulua. Ilmeisesti ajatuksena on se, että kun koulumatkat voivat olla hyvin pitkiä, matkoilla voisi tulla paleltumia tms. En myöskään ole vakuuttunut, että kaikki koulurakennukset ovat tarpeeksi lämpimiä opiskeluun kunnon pakkasilla. Mutta takaisin eläkekorttiasiaan. Olimme onnekkaita, sillä saimme kävellä suoraan tiskille ja selvisimme toimistosta ulos noin kolmessa minuutissa. Hyvä näin. Pomoni lupasi käydä hakemassa korttini ensi viikolla, kun itse olen jo Suomessa.

Kahdeltatoista olin valvomassa loppukoetta. Koevalvonta on tylsyyden huippu: katsoa tuijottaa, kun toiset kirjoittavat. Muutakaan ei voi puuhata, sillä venäläisen työtoverini sanoin: jos venäläiset voivat katsoa toiselta, he katsovat. Siispä kaksi tuntia kyylästelyä. Muuan sankari ilmeisesti arveli, etten puusilmilläni kuitenkaan mitään huomaa, sillä hän yritti katsoa kännykästä apuja käännöstehtävään. Yritin vähän köhiä merkiksi, että etköhän lopeta, mutta kun ei mennyt perille, jouduin käymään käskemässä kännykän pöydälle. Samalla ilmoitin, että voi suoraan siirtyä seuraavaan tehtävään, sillä apuja vaatineen tehtävän saldoksi tulee joka tapauksessa Suomen perinteinen euroviisusaalis: zéro points. Mainitussa ryhmässä on muutenkin harjaannusta tällä alueella, sillä erilaisissa testitilanteissa käy vieno ässien suhina korviin. Maassa maan tavalla, mutta joku roti silti!

Lounaalla tein uuden aluevaltauksen makujen kartalla, sillä linssicurryn kaveriksi keittelin tattariryynejä. Olivat hyviä, syön muulloinkin. Pakkausformaattikin on kätevä: ryynit ovat reiällisessä muovipussissa, joka laitetaan kiehuvaan veteen ja josta keittymisen jälkeen vain leikataan kulma auki kaatamista varten. Ei tarvitse mitään veden määrää tai käydä sekoittelemassa. Ja ne tattarin täydelliset proteiinit!

Illalla jatkoin Simon-dieetillä, mutta lisäsin kaksi korvallista Bill Evansia. Evans on ehkä lempipianistini jazzin saralla. Evans olisi saanut Ostakaa makkaraa -biisinkin kuulostamaan lyyrisen mietiskelevältä.

Loppuillasta ressasi, kun huomasin pieniä niistetaudin indeksejä tuulenhalkojassani. Kun ei kovin pahaksi menisi, kun pitää muutaman päivän päästä lentomatkustaa. Laskut ja nousut käyvät muutenkin korviin.

Urmas U.

111. ja 112. päivä (ma 17.12. ja ti 18.12.)

Maanantaina ohjelmassa oli viidennen kurssin suulliset kokeet ja neljä tuntia opetusta iltapäivällä. Suullisissa kokeissa opiskelijat saavat kaksi tehtävää: toinen liittyy tunneilla käsiteltyyn materiaaliin ja toinen materiaali jaetaan opiskelijoille kokeessa. Tunneilla käsitellyn materiaalin aiheet (esim. kerro artikkelista x) jaetaan viikkoja ennen koetta, mutta täsmälliset aiheet arvotaan koetilaisuudessa. Lisäksi koetilanteessa jokaiselle arvotaan artikkeli, johon on noin 45 min aikaa tutustua ja josta sitten pitää osata esittää pääkohdat ja vastata kysymyksiin. Artikkelitehtävästä kaikki selvisivät hyvin, mutta muutaman kohdalla poissaolo tunneilta kostautui ensimmäisessä tehtävässä. Iltapäivän tunneista ei ole kerrottavaa.

Tiistaina ei ollut opetusta. Kävin iltapäivällä tuliaisostoksilla ja myös hakemassa oman kopioni työsopimuksesta, en tosin samasta paikasta. Nyt minulla on siis allekirjoitettu työsopimus. Vielä kun tietäisin, mitä siinä sanotaan. No, Anja auttanee käännöksessä.

Illalla luin loppuun Graham Greenen The Human Factor -teoksen. Se oli neljästä lukemastani Greene-kirjasta toiseksi paras. Alku vähän kangerteli, ja meinasin jo jättää koko kirjan kesken, mutta jälkimmäisen puoliskon luin kertaheitolla. Tahdiltaan se oli verkkaisin lukemani jännäri. Arkangelikin mainittiin. Pidän paljon Grahamin tavasta kirjoittaa. Kirjallisilta ansioiltaan hän on valovuoden edellä monia turboahdettuja kollegoitaan, joille on tärkeintä kertoa aseiden kaliiperit, luotien lähtönopeudet sekä takaa-ajoissa käytettyjen autojen tekniset tiedot.

Kuten jo edellisessä viestissäni mainitsin, ajatukset ovat jo Suomessa, mutta ruumis saapuu perässä vasta ensi tiistaina. Vähän lusimiselta tuntuu.

Urmas U.

108. -110. päivä (pe 14.12.-su 16.12.)

Perjantaina oli taas opetusta 3x90min. Olimme sopineet katsovamme toisen ryhmän kanssa elokuvaa ja sopineet myös, että yksi opiskelijoista tuo kannettavan, jolta elokuvan katsomme. Luokassa kun on vain VHS-nauhuri. No, tein sen klassisen virheliikkeen, että en suunnitellut mitään varaohjelmaa.  Ja kuinka ollakaan, kannettavavastaavamme ei päättänyt aamulla tulla tunnille, ei ilmoittanut mitään, ei vastannut edes puhelimeen. Kaveri on usein myöhässä tunneilta, joten odotimme ja odotimme, kunnes päädyin hakemaan oman koneeni. Vahinkoa ei käynyt, mutta oppihan tästä taas jotakin.

Lauantaina oli työpäivä, sillä korvasin yhden pitämättä jääneen tunnin järjestämällä rästitenttimahdollisuuden sitä kaivanneilla. Tarkastelin tenttejä iltapäivällä ja surin Connecticutin kouluampumisia. Naapurissa järjestettiin esitys Runkorakenteiden poraus, osa 97, kesto 2h30min. Illalla pidin yhden hengen leffaillan (surullista!) ja katsoin Tummien perhosten kodin. Elokuva oli päivään sopien aika masentava, mutta Marjut Maristo oli supersöpö.

Sunnuntaina nukuin myöhään. En mitään mainittavaa saanut muuten päivällä aikaan, mutta keittiöni noin 15 asteen (kuitenkin plus-asteita!) lämpötila alkoi risoa, joten jatkoin jesarivirityksiä ikkunoiden tiivistämisessä. Kello viideksi minut oli kutsuttu pomoni Olgan ja hänen perheensä luo teelle. Hermoilin vähän, kun en tunne paikallista tapakulttuuria juurikaan enkä oikein osannut ostaa viemisiä. Päädyin Fazerin siniseen. Ilta oli kuitenkin mukava. Olga ja Denis esittelivät kotiaan, näyttivät valokuvia ja puheenaiheita riitti. Itse ainakin viihdyin hyvin. Sain lahjaksi puisen koristeellisen hillolusikan, joka on niin hieno, etten tiedä, malttaako sitä koskaan käyttää. Pitää yrittää keksiä jotakin vastalahjaa Suomesta. Tässä kuva lusikastani:

Loppuillasta sain vielä kiertoajelun sunnuntaisessa Arkangelissa.

Sää oli kylmä (n. -20⁰C) koko viikonlopun, enkä jaksanut ulkoilla. Kylmässä kelissä on se hyvä puoli, että on aika selkeää, ja ikkunastani olikin hieno maisema, kun aurinko alkoi neljän jälkeen painua mailleen:

Urmas U.

106. ja 107. päivä (ke 12.12. ja to 13.12.)

Vähän alavireiset kaksi päivää. Tiistai-illan havainto ”lakanavarkaudesta” näiversi mieltä. Odotan niin lomaa, että päivät tuntuvat viikoilta, tunnit päiviltä, minuutit tunneilta. Keskiviikkona palasin tilapäistä muuttoa edeltäneeseen arkirutiiniini: söin eineksien sijaan kunnolla, jumppasin ja soittelin harppua. Töissäkään ei tapahtunut mitään erikoista. Kävin respassa sanomassa, että en oikein pidä siitä, että asunnostani haetaan tavaraa ilmoittamatta, vaikka kyseessä ei siis ollutkaan henkilökohtainen omaisuuteni. Respan nainen vastasi, että tiedän, että siellä oli käyty ja ymmärrän, ettet pidä siitä. Siis yhtä tyhjän kanssa. Keskiviikkoiltana puolilta öin, kun makasin luurit korvilla puoliksi unessa, joku kävi vielä koputtelemassa oveen. En viitsinyt kalsarisillani lähteä ovelle. Yhteydenotot virastoaikaan!

Torstaikin meni ilman suurempia tapahtumia. Meinasin töiden jälkeen käydä kävelyllä, mutta tuuli niin kylmästi ja pakkastakin oli lähemmäs parikymmentä astetta, joten kävelin vain kauppaan ja takaisin. Sähkömiehet tulivat vaihtamaan hellaani metallipuruksi ruostunutta levyä. Ensi töikseen avasivat hellan kannen ja samalla kippasivat purut hellan taakse. Kiitos tästäkin. Mutta nyt on kolme toimivaa levyä. Loppuillan vätystelin jaksamatta keskittyä oikein mihinkään. Tosin Trio Mäkisaarelle aloin trackerillä säveltää uutta kesähittiä. Taattua laatua on tulossa.  Jokainen voi tykönään miettiä, onko se positiivinen tai negatiivinen luonnehdinta.

Urmas U.

104. ja 105. päivä (ma 10.12. ja ti 11.12.)

Maanantain päätapahtuma oli paluumuutto vanhaan asuntooni, jepujee. Ja päivän etuajassa! Aamulla oli opetusta 2x90 minuuttia, ja paikalla oli yksi ainoa opiskelija. Seuraava tuli puoli tuntia myöhässä, ja sitä seuraava 75 minuuttia myöhässä. Käydessäni tauolla nainen respasta pyysi minua tulemaan näyttämään, missä kaapit ja pöydät olivat asunnossani aikaisemmin olleet. Samalla näin poisrevityn vanhan muovimaton. En yhtään ihmettele, että edeltäjälläni oli ollut oireita asunnossa, sen verran paljon oli mustaa täplää maton pohjassa. Harjaantumattomille silmilleni täplät näyttivät homeelta. Remontin jälkeen lattia vaikuttaa hyvältä, mitä nyt vähän huvittaa, että käytetty muovimatto on samaa kuin käytävässä. Sen verran olen vali-vali-ihminen, että ei kai olisi ollut kovin suuri kustannuserä vaihtaa myös jalkalistat samalla. Nykyisillä on ainakin yhdet kymppisynttärit takana.

Päivällä kävin laitoksella viemässä todistusjäljennöksen ja menin tapaamaan suomalaista Underground Attack -yhtyettä, joka oli ollut Arkangelissa kahdella keikalla ja joka kävi yliopistolla jututettavana. Ai ei ole tuttu bändi? No, ei minullekaan. Selvisi nimittäin, että bändi keikkailee enimmäkseen Venäjällä. Mikään yleisömenestys tilaisuus ei ollut, sillä paikalla olin minä, kolme opiskelijaani ja kaksi muuta venäläistä. Bändi oli rock-bändille uskollisesti pahassa krapulassa, ja tilaisuus oli enimmäkseen poikamaista hönöilyä. Tapahtumalla ei ollut varsinaista vetäjää, vaan se meni omia latujaan yleisön yrittäessä keksiä kysymyksiä ja bändin yrittäessä keksiä jutun juurta. Nauratti välillä aivan riivatusti.

Ilta menikin tavaroita kantaessa ja laittaessa niitä sopivaan epäjärjestykseen.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin noin puoli yhden aikaan palohälytykseen. Olin niin syvässä unessa, että kesti kauan ennen kuin tajusin, mitä tapahtuu. Hälytys jatkui ja jatkui ja jatkui. Ehdin taas hätääntyä.

Tiistaina nukuin tunnin myöhempään kuin oli tarkoitus, mikä söi päivän tuntien suunnitteluun varaamani ajan. Tuntisuunnitelmani perustuikin enimmäkseen improvisoinnin varaan. Mutta kyllähän se harrastelijajatsarilta luonnistuu. Opiskelijatkin olivat vartin myöhässä, joten sain lisää armon aikaa.

Töiden jälkeen lähdimme Anjan kanssa käymään laitoksella täyttämässä papereita ja yliopistolla allekirjoittamassa työsopimukseni. Laitoksella minun piti täyttää tuntilasku kuun alun ja työsopimuksen alkamisen (6. päivä) välisistä tunneista. Oli varmaan sihteerillä hauskaa, kun kaksisormijärjestelmällä aloin etsiä, että missäs täällä on… Kyrilliset kirjaimet ovat siis eri paikoissa kuin qwerty-näppäimistössä vastaavat kirjaimet. Yliopistolla allekirjoitin nimeni työsopimuspapereihin arvioni mukaan 15 kertaa. Viikon päästä saan oman kopioni, kun rehtori on allekirjoittanut sopimuksen. Henkilöstöhallinnon täti oli myös tarkkasilmäisenä huomannut, että kymmenkunta viikkoa takaperin saamassani eläkekortissa (tms.) oli sukunimeen lipsahtanut ylimääräinen a-kirjain. Siispä kortin osalta Urho Matti, uusiksi meni. Mukavahan siellä on hypätä papereita signeeraamassa.

Paperihommien jälkeen kävimme Anjan kanssa syömässä kalaravintolassa, jossa olemme käyneet kerran aikaisemminkin. Söin lohipelmeneitä ja jälkiruuaksi paistettua omenaa. Oli erittäin hyvää!

Illan suunnittelin tehtäviä tulevaan kokeeseen ja valmistelin huomisia tunteja. Päivä vain päättyi vähän ikävästi, sillä nukkumaan käydessä koin yllätyksen. Sängystä oli päivän aikana käyty viemässä osa lakanoista. Olen tavallisesti lakanoiden vaihdon yhteydessä ottanut kaksi settiä lakanoita, että petauspatjalleni, joka on varsinaista patjaa selvästi pienempi, on myös lakana. Liekö siivooja laskenut, että lakanoita ei ole palautunut pesuun asukkaita vastaavaa määrää. Kismittää aika peijakkaasti, että kysymättä käydään viemässä tavaraa huoneesta. Olisin minä sen lakanan voinut palauttaa, ei siinä, mutta että vievät kuin varkaat! Tämä myös selittää sen, miksi joskus on ollut asunnossa valot päällä, vaikka olen ollut lähes varma, että olen ne lähtiessäni sammuttanut. Mitähän muuta täältä on hävinnyt? Voi Venäjän Venäjä, mitä hommaa.

Urmas U.

101.- 103. päivä (pe 7.12. - su 9.12.)

Perjantaina oli tuttuun tapaan opetusta 3x90 minuuttia. Toisen ryhmän kanssa loppui tekeminen, joten käytin viimeiset puoli tuntia siihen, että katsoimme Viivi&Wagner-sarjakuvia koneeltani. Virallisesti kyseessä oli tietenkin suomalaisen populaarikulttuurin esittely ja kulttuurintuntemus. Puhuttiin myös linnanjuhlista. Luokassa oli vuoden 2009 juhlista kertova Iltalehti, jota jälkimmäinen ryhmä tavasi innolla. Lehti tosin keskittyi lähinnä kauhistelemaan Tanja Karpelan kaula-aukkoa, kaula-aukkoa, joka venäläisen mittapuun mukaan oli uskoakseni maltillinen.

Päivällä sain uuden arvion lattiaremontin valmistumisesta: tiistai. Opin Anjalta, että venäläisillä on aiheeseen liittyvä sanonta ”luvattua pitää odottaa kolme vuotta”. Illan vietin suomen luokassa turhan tiedon aalloilla surffaten ja huuliharppua soitellen. En tosin yhtä aikaa.

Loppuillasta sain luettua loppuun Norman Mailerin An American Dream -opuksen. Se oli täynnä mahtavia henkilöhahmoja ja hetkittäinen aivan erinomainen, mutta lopussa hämäryyskerroin alkoi olla niin iso, että loppuvaikutelmaksi jäi hämmennys: mitä tässä tapahtui? Aivan lopussa esim. soitetaan aavikolla olevasta puhelinkopista kuolleelle rakastetulle, joka kertoo, että kaikki on ok ja Marilyn on mukava. Kirjan englantikin oli poikkeuksellisen koukeroista (ja oikoluku jäänyt tekemättä). Pitänee lukea myöhemmin uudestaan.

Lauantaina kävin päivällä kävelyllä. Olin liikkeellä noin kahdelta, ja aurinko alkoi jo painua horisontin taakse. Yhdentoista aikaan alkaa olla täysin valoisaa ja kolmen jälkeen alkaa hämärtää. Ruokailun suhteen palasin nuudeleihin, kun eilen laitoin elämän risaiseksi kuppiperunamuusilla.

Päivän päätapahtuma oli kahvilakäynti Andrean kanssa. Lähdimme kävelemään vähän kuuden jälkeen. Matkalla pääsimme todistamaan kolaria. Olimme ohittaneet muuan risteyksen noin kolmekymmentä metriä sitten, kun takaa kuului kova kumahdus. Keskellä risteystä olevan auton nokka oli rutussa ja pientareelle kimmonneessa autossa kylki. Henkilövahinkoja ei ilmeisesti tullut.

Kahvila oli hyvin fiini. Söin kreikkalaisen salaatin ja jälkiruuaksi otin cappuccinon ja hunaja-sitruunajuustokakkua. Oli hyvää ja muutenkin oli kivaa. Jonkin ajan kuluttua aloittanut dj vain oli turhan höveli volyyminappulan kanssa, ja keskustelu muuttuu melussa vähän vaikeaksi, kun joutuu puhumaan muulla kuin äidinkielellään. Takaisin tullessa risteyksessä olivat vielä autot paikoillaan, ja samat ukkelit istuivat keskellä risteystä olevassa autossa. Kuinkahan oli parisen tuntia kulunut? Lainasin Andrealta sunnuntailukemisiksi vanhan Der Spiegelin.

Sunnuntaista ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin että valmistelin tunteja, kävin kävelyllä ja roikuin netissä suomen luokassa.

Urmas U.

100. päivä (to 6.12.)

Sataset paukkuu! Valtion pakkotyössä oppimieni perinteiden mukaan nyt pitäisi pamauttaa keskellä yötä kumisaappaalla peltikaapin oveen merkiksi. Mutta nyt kun en ole pakko- vaan palkkatyössä, niin en taida jaksaa.

Juhlistin itsenäisyyspäivää ja 100. vuorokautta Venäjällä nukkumalla säädyttömän myöhälle. Puoleen päivään mennessä sentään ehdin töihin. Töissä oli poikkeuksellisesti oikein mukavaa.

Töiden jälkeen klo 13.30 lähdin metsästämään saamatta jääneitä palkkanauhojani. Kuten todettua, joka kuukausi on tullut eri summa rahaa tilille, joten halusin saada asiaan selvyyden. Laitoksen sihteeri Galina lähti taas avukseni. Totuuden nimissä on sanottava, että Galina hoiti asiat, ja itse vain laitoin allekirjoitukset papereihin ja sanoin kiitos ja näkemiin.

Mutta olipahan byrokraattinen reissu! Palkkalaskelmia piti käydä kysymässä kahdesta toimistosta, kun statukseni muuttui vähän aikaa sitten yliopiston opettajasta laitoksen listoille. Sitten piti allekirjoittaa paperi, että Galina saa jatkossa ottaa mukaansa minun palkkalaskelmani, kun hän hakee muiden opettajien palkkalaskelmia. Palkkalaskelmista selvisi, että veroja on mennyt palkasta 30%, aika tiukka prosentti. Anjalta kuulin myöhemmin, että noin puolen vuoden jälkeen veroprosentti laskee 13:en. Regressiivistä verotusta?

Olin myös saanut viestin, että työsopimukseni on valmis, hyvä näin joulukuussa. Luullakseni olin jo allekirjoittanut työsopimuksen, mutta ihminen on erehtyväinen, ainakin kun ei aivan tiedä, mitä allekirjoittaa. Toisaalta olen kai ikään kuin kolmella vakanssilla työskennellyt, joten mene ja tiedä, vaikka olisinkin työsopimuksen tehnyt. Kopioita sopimuksista en toki ole itselle saanut. Siispä menimme seuraavaan toimistoon työsopimuksen perässä. Siellä selvisi, että kaipaavat vielä valokuvan ja passi-, maahantulokortti-, viisumi- ja rekisteröintipaperikopioiden lisäksi kopiota tutkintotodistuksestani, joka on tietenkin Suomessa. Edellä mainituista papereista on muistaakseni ainakin kahdet kopiot yliopiston eri toimistoissa jo aikaisemmin. Ja tästä lärvistä vielä lisää kuvia! Tämän lisäksi sain paperin, johon piti saada merkinnät, että olen suorittanut työ- ja paloturvallisuuskoulutukset, sen jälkeen siihen tarvittiin laitoksen johtajan allekirjoitus ja sitten pitäisi palauttaa paperi takaisin toimistoon.

Työ- ja paloturvallisuuskoulutuksia järjestettiin toisessa rakennuksessa klo 9-10 ja 13–14, joihin aikoihin käyntimme ei tietenkään osunut. Menimme kuitenkin katsomaan paikan, ja Galina kurkkasi ovesta sisälle ja siellä lähempänä eläkeikää oleva nainen totesi, että peremmälle, peremmälle! Alkujutustelujen jälkeen saimme eteemme noin 50-sivuisen nivaskan materiaalia. Ajattelin, että tässä menee ikä ja terveys, kun niitä aletaan kääntää yhteiselle kielelle. Galina ajatteli samalla tavalla, sillä hän silmäili sivuja ja totesi ensimmäisistä sivuista, että näissä ei ole mitään tärkeää. Noin sivulla viisi oli työntekijän oikeuksia ja velvollisuuksia, ja niitä aloimme katsoa, kun koulutusta pitävä nainen toi paperin allekirjoituksineen, että olen suorittanut työturvallisuuskoulutuksen. Opin kuitenkin, että talvella pitää varoa liukastumista ja kun menee rappusia, kannattaa pitää kaiteesta kiinni. Ei mennyt hukkaan sekään koulutus. No, ironia sikseen, onneksi koulutuksen järjestäjältä löytyi maalaisjärkeä, ettei tarvinnut tankata itsestäänselvyyksiä.

Paloturvallisuuskoulutus oli yhtä perusteellinen. Materiaalissa oli myös kuvia ja vähemmän tekstiä. Opin muutaman venäjän sanan (”savu” ja ”tuli”), jotka ainakin vielä toistaiseksi muistan. Sain elekielellä selvityksen palosammuttimen toiminnasta. Ja taas nimi paperiin. Olen täysin oppinut, kysykää mitä vain. Nyt puuttui enää laitoksen johtajan allekirjoitus. Galina totesi, että koska johtajalla ei ole opetusta perjantaina, hänellä on valtuudet allekirjoittaa paperi. Ja kas, olin saanut tarvittavat merkinnät suorittamistani koulutuksista.

Sitten takaisin toimistoon. Nyt selvisi, että vielä yhtä paperia puuttuu. Meidän piti alakerran kassasta käydä ostamassa jokin ”labour record book”, joka oli itse asiassa postikortin kokoinen paperinpala. Hinta 90 ruplaa (n. 2€), joten konkurssia ei tullut. Ja kas, valmista tuli, jos tutkintotodistuksen puuttumista ei oteta huomioon. Lisäksi Galina kehotti minua huolehtimaan, että saan palkan kuun kuudelta ensimmäiseltä päivältä, sillä tämä työsopimukseni alkaa 6. päivästä ja edellinen sopimus loppui marraskuun loppuun. Niin umpikliseistä kuin se onkin sanoa, venäläinen byrokratia on kafkamainen kokemus. Aikaa tähän hassutteluun meni kaksi ja puoli tuntia, kun kävelymatkat sinne ja takaisin jättää pois.

Illalla oli puhe musisoida Andrean kanssa, mutta hän joutui venyneen kokouksen vuoksi perumaan. Łukasz oli kutsunut minut ja muita syömään luokseen, mutta kun kävin koputtamassa ovelle, hän pahoitteli, että hänellä on puolan tunti menossa. Kotiopetusta siis.

No, onpahan aikaa kirjoittaa blogia. Respasta kuulin myös ikäviä uutisia, että asuntoni remontti on valmis vasta ”joskus ensi viikolla”. Rauno Repomiestä lainatakseni: "______________________!"

Urmas U.

98. ja 99. päivä (ti 4.12. ja ke 5.12.)

Tiistaina oli opetusta vain 1x90 minuuttia. Jatkoimme Joni Skiftesvikin Valtuuskunta-novellin lukemista. Se on Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -esikoisesta. Hyviä novelleja, suosittelen rosoisten tarinoiden ystäville. Tunnilla oli paikalla tosin taas vain kaksi opiskelijaa kuudesta, joista toinen ei ollut aikaisemmalla tunnilla, joten hänelle joutui selittämään tarinan alun.

Kävin iltapäivällä töiden jälkeen kävelyllä ja kaupassa. Loppuillan makasin kotona, luin kirjaa ja pelasin tietokoneella. Mikä jumalauta siinä Spider-pasianssissa on, kun se ei mene koskaan läpi!

Illalla kävin vielä suomen luokassa ottamassa kopioita, kun ymmärsin respassa olevasta lapusta, että keskiviikkoaamuna on kolmen tunnin sähkökatko tulossa enkä voi siis totuttuun tapaan jättää kopiointia tunnin alkuun. Soittelin luokassa myös huuliharppua. On hieno kaiku, paljon miellyttävämpi ääni kuin omassa kopissa! Luokan kirjahyllystä löytyi sattumalta myös lastenlaulukirja, jossa oli monia klassikkoja: Kuningaskobra, Peukaloisen retket, Peppi Pitkätossu jne. Sieltä päästelin hurmiossa menemään! On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion…

Keskiviikkona jouduin heräämään vähän aikaisemmin, että ehdin keitellä vedet aamupuuroa ja -teetä varten ennen sähkökatkoa. Poikkeuksellisesti sähkökatko tuli ajallaan. Onneksi sain aamupalan syötyä ennen pimeyttä. Sitten makoilin pimeässä peiton alla odottamassa, että koska pitää mennä töihin. Kuin normaali yö siis! Mieleen juolahti myös, että kuinkahan opetus mahtaa pimeässä sujua, kun päivä valkenee täällä vasta lähempänä yhtätoista, ja tunti alkoi siis kymmeneltä. Huoli oli kuitenkin turha, sillä sähkökatko olikin vain tunnin mittainen.

Töissä edellä mainitun novellin käsittely sai surkuhupaisia piirteitä, sillä vaikka opiskelijoita oli paikalla jopa neljä, niin yksi oli ollut kaikilta aikaisemmilta novellikerroilta pois, yksi oli lukenut alkupuoliskon, yksi jälkipuoliskon ja yksi koko novellin. Ei paljon keskusteltu. Hou-hou-hou. Toisen ryhmän kanssa oli aiheena Kalevala. Tunteja häiritsi aika pahasti yläkerrasta kuuluva poraaminen, mutta onneksi sitä ei kestänyt kauan.  Oli muuten opiskelijoilla hyviä ilmeitä, kun kerroin, että Lemminkäisen äiti tiesi poikansa kuolleen, kun harja alkoi vuotaa verta, aurinko kertoi äidille, missä poika on, äiti haravalla keräsi poikansa kappaleet Tuonen virrasta, liitti ihmisen palat yhteen ja lopuksi mehiläisen tuomalla hunajalla valelu herätti Lemminkäisen henkiin. Onhan se aika paksua. Ikävä tunnustaa, että tämä oli jo toinen kerta, kun opetan kirjaa, jota en ole itse lukenut. Pokalla vain niin kyllä se siitä.

Illalla söin kolmatta päivää nuudeleita. Ainakin vielä maistuu, saa nähdä kuinka loppuviikosta. Loppuillan vietin luokassa skypettämässä ja huuliharputtamassa.

Urmas U.

96. ja 97. päivä (su 2.12. ja ma 3.12)

Sunnuntain pääohjelma oli tavaroiden pakkaus ja siirtyminen väistöasemaan lattiaremontin tieltä. Sen verran ahdistuin, että kun mitään tietoa ei kuulunut remontin alkamisesta tai huoneesta, johon minun piti väliaikaisesti muuttaa, että kävin itse kysymässä. Selvisihän se.

Ennen muuttopuuhia naapurini Andrea tuli käymään. Joimme kupit teetä ja vaihdoimme kuulumisia. Andrea oli tyrmistynyt, kun hänelle oli kongressissa joku venäläinen sanonut, että saksalaisista ensimmäisenä tulevat mieleen natsit. Miten voi olla, se oli niin kauan sitten, ihmetteli hän. En viitsinyt alkaa selittää, että tämänhetkisen lempisarjani toistuviin vitseihin kuuluvat junilla tai muilla kulkupeleillä kulkevat natsit ja että viimeisin suomalainen sci-fi-elokuva kertoi, niin, kuunatseista.

Totuttuun tapaani aliarvioin karkeasti tavaroiden kantamiseen tarvittavan ajan, vaikka muuttomatka oli tällä kertaa noin 50 m. Puoli tuntia, max. tunti oli arvioni. Kun kolmas tunti kantamista tuli täyteen, aloin olla valmis. Huonosti suunniteltu on puolitoistaisesti tehty. Nukuin yön vielä vanhassa asunnossa.

Maanantaina opetusta oli jo kahdeksalta, ja kaiken hyvän lisäksi jouduin vielä tyhjentämään loput tavarat asunnosta ennen töitä. Siispä poikkeuksellisen aikaisin olin liikkeellä. Ehdin kuitenkin ihan hyvin. Töistä ei juuri muistikuvaa jäänyt, osin rutiininomaisen tunnin vuoksi, osin peijakkaanmoisen väsymyksen vuoksi.

Iltapäivän totuttelin elooni tilapäisasunnossani. Se on samassa kerroksessa kuin edellinenkin, mutta pienempi ja ilman omaa keittiötä, vessaa tai suihkua tai, mikä pahinta, internetyhteyttä. Luokassa oleva asuntolan langaton yhteys toimii auttavasti, joten pääsen siellä lukemaan s-postit.

Koska oletan pääseväni muuttamaan takaisin viimeistään perjantaina (olen saanut kestoarviot ”2-3 päivää” ja ”noin viikko”), en ole vaivautunut tavaroita juuri purkamaan, vaan ne ovat samoissa kasoissa, missä ne tänne kannoinkin. Olen toiveikas, että remontti valmistuu ajallaan, sillä kävin kurkkaamassa illalla, mitä sinne oli tehty. Kaikki huonekalut oli ripoteltu pitkällä matkalla käytävää. Vanha muovimatto ja listat oli revitty irti, ja levyjä oli jo kiinnitetty lattiaan. Hyvältä näyttää. Kuulin Anjalta, että kolmoskurssin tentti oli jo jouduttu siirtämään huomiselle, kun remontista oli tullut niin melua. Asuntonihan sijaitsee suoraan luokan yläpuolella. Huomenna tosin on varmaan samanlainen melu.

Iltapäivällä lohduttelin itseäni evakkotaipaleesta käymällä Blinhausissa kahvilla ja blineillä. Ostoskorin sisältökin meni uusiksi, kun ei ole omaa keittiötä, ja yhteiskeittiössä en jaksa muiden likaisilla kipoilla ja kupeilla juuri keitellä. Siispä lisää kuuma vesi -ruokia perjantaihin saakka.

Lyhyet unet väsyttivät kovin enkä jaksanut tehdä mitään mainittavampaa. Louisin näin keittiössä ja, ja hän kertoi, että Fulbright-stipendin ehdoissa on, ettei Venäjältä saa poistua yli kahdeksi viikoksi. Auts! Season’s greetings!

Illan jatkoin Lester Youngin kuuntelua. Pitkän Fats Navarro -kauden jälkeen Lesterin vanhan liiton jaska on nautinnollisen helppoa kuunneltavaa. Sielu ja korvat lepäävät.

Urmas U.

94. ja 95. päivä (pe 30.11. ja la 1.12.)

Marraskuu lusittu, jepujee. Perjantaiaamuna pakkaslukema näytti -23⁰C. Onneksi työmatkan saa liikkua sisätiloissa. Töitä oli 3x90 minuuttia ja oli ihan kiva työpäivä, vaikka toisessa ryhmässä oli taas vain 2 opiskelijaa.

Illalla sain kuulla, että opetus alkaakin helmikuussa viikkoa myöhemmin kuin minulle oli kerrottu. Kiva tietää tässä vaiheessa, kun olen jo lennot ostanut. Voi Venäjä! Ostamieni lentojen peruutusehdot ovat epäselvät ja peruutuskulut ovat joka tapauksessa sitä luokkaa, että lähes samalla hinnalla saa hankittua uuden lennon. Pitää miettiä sopivaa ratkaisua.

Torstaina illalla tajusin, että olin joka viikko elävän lukujärjestyksen vuoksi unohtanut pitää yhden tunnin maanantaina. Erikoista, että kyseisen ryhmän opiskelijat eivät siitä maininneet minulle tai Anjalle viikon aikana. No, korvaavan tunnin järjestämisen ei pitäisi olla ongelma.

Lattiaremontistani en ole kuullut mitään, mutta oletettavasti se toteutuu, sillä käytävään asuntoni oven ulkopuolelle oli perjantaina ilmestynyt isohko rulla muovimattoa ja vanerilevyjä. En aio tavarain pakkaamisen kanssa hötkyillä, koska a) pakattavaa on kovin vähän, b) en tiedä mihin olen muuttamassa ja c) en ole saanut varmistusta aikataulusta. Ehkä joku joskus kertoo. Arvaukseni on, että maanantaiaamuna työmiehet ovat ovella monttu auki, että täällähän isäntä vielä kuorsaa ja kämppä on tyhjentämättä.

Illalla vielä tein kuntopiirin perjantai-illan ratoksi. Oli kovin rattoisaa.

Lauantaina ei ollut aivan yhtä kylmä, mutta siellä parinkymmenen pakkasasteen tienoilla kumminkin. Kuten olen tainnut kertoa, keittiön ikkunan alla on kaappisyvennys, josta hohkaa kylmää varsin rapsakasti. Myös keittiön ikkunat ovat huonommassa kunnossa kuin makuuhuoneessa. Niinpä aamulla keittiön sisälämpömittari näytti +14⁰C. Makuuhuoneen puolella on onneksi lämpimämpää, ilman mitään kaksoismerkityksiä siis.

Aamupalan jälkeen lähdin yhdistetyllä kävely- ja kauppareissulle. Tuuli vain niin kylmästi, että olin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen valmis kääntymään takaisin. Kun reitti vähän kääntyi, ei onneksi tuntunut enää niin kylmältä. Olin illalla unohtanut laittaa pavut likoamaan, joten jouduin kaupassa vähän improvisoimaan tortillan täytettä. Päädyin ennakkoluulottomasti turskaan. Siis turskaa, tomaattia, juustoa, smetanaa, chiliketsuppia ja kaalta. Ihan hyvää.

Lauantain kuluksi kuuntelin korvat täyteen elektronista musiikkia (Aphex Twin ja Boards of Canada), roikuin koneella ja luin kirjaa. Ulkomaanlehtori kiittää Hyysärin uudistusta, että myös Kuukausiliitteen juttuja pystyy lukemaan verkossa! Tämän päivän Hyysärissä pidin erityisesti jutusta räppäävästä 76-vuotiaasta mummosta, joka on kuunnellut hiphoppia vuodesta -82. Arvostan paljon, vaikka itse nautinkin puhelaulua vain satunnaisesti ja pienehköinä annoksina! Rohkeaa, ennakkoluulotonta ja hienoa!

Urmas U.

92. ja 93. päivä (ke 28.11. ja to 29.11.)

Keskiviikko alkoi niin, että nukuin vielä sikeästi, kun oveen koputettiin. Kun sain silmäni auki, mietin peiton alla, että jaksanko mennä avaamaan. Päätin jaksaa.  Kun olin saanut kiskottua vaatteet päälle ja pääsin ovelle asti, niin eihän siellä enää ketään ollut. Jatkoin aamutoimia, kunnes hetken kuluttua kuuluu taas koputusta. Ovella on nainen respasta, ja hän kysyy, että voivatko he tulla tänään ottamaan mitat lattiasta. Olen vähän kärttyinen, että juuri nytkö niitä mittoja pitää tulla ottamaan ja jokaisessa vastauksessani tuon esille, että olin vielä nukkumassa. Tulkoot mittaamaan. Ihmettelen, että mikä hoppu asialla on, kun olen kuitenkin koko tammikuun täältä poissa.

Luen sähköpostin ja Anjalta saamani viestin ennen töitä ja alan ymmärtää kiireen. Asuntolan väki pelkää, että mikäli lattiaremonttia ei tehdä tänä vuonna, siihen luvattuja rahoja ei välttämättä saa enää ensi vuonna. Hoh, mitä hommaa. Lupaudun respassa muuttamaan lattaremontin tieltä evakkoon viikoksi kerrosta ylemmäksi. Ilmeisesti muutto on jo tulevana viikonloppuna.

Ennen töitä kurkkaan vielä lämpömittaria: -15⁰C! Pakkanen yllätti ulkomaanlehtorin! Katso kuvat!

Töitä on 3x90 minuuttia. Töiden ”kohokohta” on, kun yksi opiskelija tuskastuu tekemäänsä virheeseen antamassani sanastomonisteessa, tuhahtaa ”fuck this bullshit!”, ottaa nyrkkiotteen mustekynästään ja suttaa tehtävän kuin viisivuotias. Voi änkeröinen.

Illalla vastailen liutaan sähköposteja. Suomalainen työnantajani kertoo, että paikallinen yliopisto olisi halukas pitämään minut täällä toisenkin vuoden. Ilmoitan, etten ole käytettävissä. Kalifiksi kalifin paikalle halajavat, alkakaa puunata hakemuksianne. Loppuillasta teen vielä kunnon lihaskuntoharjoituksen.

Torstaiaamuna puoli seitsemältä pärähtää soimaan palohälytys. Happy happy, joy joy. Vietän päivän varsin rauhallisesti.  Opetusta on vain jalkapallo-ottelun verran. Iltapäivällä puhelin soi ehkä ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Mila kysyy, että olenko tietoinen kahden tunnin kuluttua alkavasta pohjoismaisesta juhlasta. En ole. Hän kertoo, että Suomesta kertova esiintyjä on peruuttanut. Olisinko halukas tulemaan pitämään Suomeen liittyvän esityksen parin tunnin varoitusajalla? Kunpa voisinkin, mutta en halua. Itse menisin, mutten mene. Syistä jotka voisin mainita, mutten mainitse.

Illalla kuuntelen Lester Youngin balladeja, syön keksejä ja luen kirjaa.

Urmas U.

90. ja 91. päivä (ma 26.11. ja ti 27.11.)

Viikko alkoi 12 tunnin unilla. Nyt näyttää tulleen tavaksi, että kun nukun, nukun, ja kun kukun, kukun. Saisi unirytmi normalisoitua.

Maanantai oli opetukseton päivä. Kävin kuitenkin kahdelta seuraamassa opiskelijoiden järjestämää konferenssia, jossa laitoksen opiskelijoilla oli pieniä esitelmiä. Yleisöä oli noin 60 henkeä ja tilaisuus pidettiin normaalissa luokassa. Oli aika tiivis tunnelma. Esitykset olivat venäjäksi, joten yleisesti ottaen ymmärrykseni jäi vähän hataralle pohjalle. Suomen opiskelijoiden esitykset olivat Suomi-aakkoset (Suomeen liittyvä sana jokaisella kirjaimella) ja pieni kyselytutkimus, jossa kysyttiin, mitä venäläiset, jotka eivät opiskele suomea, ajattelevat Suomesta ja suomalaisista. Ehkä hauskinta jälkimmäisessä esityksessä oli se, että löysin oman nimeni tunnetuimpien suomalaisten listalta. Keräsin kai yhtä paljon mainintoja kuin Teemu Selänne. Voinee siis sanoa, että olen ulkomailla huomattavasti tunnetumpi kuin Suomessa.

Illalla toistin turvallisia rutiinejani, siis luin, soittelin Suomeen, jumppasin ja soittelin huulharppua.

Tiistaina oli oleskeluni pakkasennätys, -11’C. Opetusta oli taas vain yksi 90-minuuttinen. Opiskelijoilta kyselin käännöstä eilisestä esityksestä. Sain kuulla, että suomalaiset ovat parrakkaita, vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ja hiljaisia. Joku oli myös vastannut, että suomalaisella on puukko kädessä ja katsoo ikävästi. Olikohan omakohtaista kokemusta? Aika lailla yleisen stereotypian mukaisia vastauksia siis. Toivottavasti en joudu vastaamaan, mitä suomalaiset ajattelevat venäläisistä. Siinä saa sitten kiemurrella. Tai voi myös yrittää harhauttaa: ”Suomalaisten mielipide venäläisistä on… katsokaa, kolmipäinen apina! Jaa, meni jo. Sitten kielioppiin!”

Töiden jälkeen kävin kävelyllä. Kylmältä tuntui keli. Ruuaksi väänsin chili sin carnea, mutta makuelämystä latisti eittämättä se, että kaupasta ei saa tolkullisen hintaista tomaattimurskaa, joten joudun käyttämään pyreetä. Murska maksaa yli 3€ tölkki, ja tuoretomaatit ovat kovin hailuja.

Loppuilta menikin pääosin huomisen töitä valmistellessa.

Urmas U.

88. ja 89. päivä (la 24.11. ja su 25.11.)

Sellaista Dallas-pullan tuoksuista sunnuntai-iltaa, arvoisat miekkoset ja naikkoset!

Lauantai alkoi mukavasti 10 tunnin parantavilla unilla, jonka seurauksena olin entistä ehompi. Aurinko paistoi, joten päätin siirtää muut suunnitelmat tuonnemmaksi ja lähteä kävelylenkille. Kävelylenkin jälkeen koin surrealistisia hetkiä, kun olin varma, että aurinko oli jo aikoja sitten ohittanut tietyn pisteen ja nyt se paistoikin sieltä uudestaan. Mietin jo, etteikö aurinkokaan toimi täällä samalla tavalla kuin Suomessa, mutta en vielä lyönyt lukkoon päätelmääni. Se olikin hyvä, sillä myöhemmin tajusin, että olen sen kolme kuukautta luullut, että ikkunani on ihan toiseen suuntaan, mihin se oikeasti antaa. Aurinkomysteeri selvisi, ja sain muistutuksen erittäin heikosta suuntavaistostani. Suuntavaistoni on itse asiassa niin huono, etten ensi kerralla Pyynikin uimahallissa käydessäni löytänyt pukuhuoneesta altaalle ilman apuja. Jouduin kysymään kanssaihmiseltä, että missä täällä se allas on. Totta kuin rotan potta!

Muuten ei mitään merkittävää tapahtunutkaan. Illasta sain luettua F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby-romaanin. Suosittelen, oli hyvä: kompakti, taitavasti sommiteltu ja mielenkiintoisia, rosoisia henkilöitä. Kielellisenä yksityiskohtana huvitti gay-adjektiivin runsas käyttö, siis vanhassa merkityksessään ’iloinen’ tai ‘hilpeä’. Nykysilmin lauseet vain saavat aika hassuja tulkintoja:. ”…there was an excitement in her voice that men who had cared for her found difficult to forget: a singing compulsion, a whispered ’Listen’, a promise that she had done gay, exciting things just a while since and that there were gay, exciting things hovering in the next hour.” (s. 15-16)

Sunnuntaiyö meni huonoilla unilla, joten käytin päivän lähinnä lukemiseen ja musiikin kuunteluun. Kävelyllä sentään taas kävin.

Urmas U.

86. ja 87. päivä (to 22.11. ja pe 23.11.)

Torstaina oli opetusta vain yksi 90-minuuttinen, ja sekin oli tentin valvonta. Tapojeni vastaisesti käytin aamupäivän johonkin hyödylliseen, sillä valmistelin perjantain tunteja. Tenttisali oli yliopistolla eikä omassa luokassa. Luokka oli pieni, ja olin vähän huolissani, että joutuukohan kovinkin usein mainitsemaan, että pidetään silmät omassa paperissa. Ongelmia ei kuitenkaan ollut. Hyvä niin.

Töiden jälkeen kävin heti kaupassa ja kauppakeskuksen pienestä levy- ja leffakaupasta ostin tuplalevyllisen venäläistä rokkia. Bändin nimi on länsimaalaisittain kirjoitettuna Kino.

Kuten kirjoitin pari viikkoa sitten, passini ja muut dokumenttini ovat olleet pari viikkoa yliopiston kv-toimistolla, että viisumini uusittaisiin. Torstai oli viisumini viimeinen voimassaolopäivä, joten vähän kuumotteli, että kai ne perhana soikoon ovat saaneet viisumihakemukseni käsiteltyä. Olin myös siinä lapsellisessa kuvitelmassa, että toimistosta soitetaan, kun viisumi on valmis. Sen verran ahdisti, että soitin toimistolle. Kohtuullisen kielimuurin takaa sain selville, että viisumi on valmis, mutta noutaminen ei onnistu juuri nyt, sillä talossa on sähkökatkos ja heillä on myös kokous. Vai niin. Minun käskettiin odottaa tunnin verran ja tulla sitten. Hermostunein mielin lapoin fetapastaa tuulensuojaan, kunnes oli aika lähteä. Onneksi kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja sain monikertaviisumin. Nyt voi hypätä vaikka joka viikonloppu Suomessa, jos lompakko kestää.

Perjantaina oli opetusta 3x90 minuuttia. Opetuksesta ei taaskaan ole juuri mainittavaa. Tuntien välissä kävin asunnossani ja respan ohittaessani sain kuulla, että nyt saisin aikaisemmin mainitsemani maton asuntooni. Päivän päätteeksi se olikin nätisti rullalla huoneeni oven vieressä. Matto on iso ja paksu, hyvä kun nostaa jaksoin. Vähän tunkkaiselta se tuoksuu, joten jos menee nokka kovin tukkoon, niin pitänee palauttaa takaisin.

Pitkähkö työpäivä ja monena yönä valvominen saivat aikaan sen, että olin illalla aika väsynyt enkä jaksanut tehdä oikein mitään. Pyykkejä pesin ja luin kirjaani vähän eteenpäin, siinäpä se. Huomenna taas uudella energialla.

Loppuun paikallinen versio pikku-Kalle-vitseistä:

Opettaja kysyy:

-          Tiedättekö te lapset, mistä sähkö tulee?

Vovotška innostuu:

-          Minä tiedän! Viidakosta.

-          Mistä sinä niin päättelet?

-          Isä sanoi tänään, kun aikoi ajaa partaansa, että ”taas ne apinat ovat sulkeneet sähkön”.

Urmas U.

84. ja 85. päivä (ti 20.11. ja ke 21.11.)

Tiistai oli opetukseton päivä, ja päivän pääohjelma oli vääjäämättä erääntyvien lainojen vuoksi kirjastokäynti. Aamupäivästä ennen lähtöä luin loppuun pitkään kesken olleen Marcel Aymén Les contes du chat perché -novellikokoelman. Tarinat olivat eläinsatuja, jotka oli esipuheen mukaan suunnattu 4—74 -vuotiaille lapsille. Pidin paljon, kuuluinhan kohderyhmään.

Suhautin kirjastolle bussilla. Päätin elää vaarallista kansainvälisen seikkailijan elämää ja hyppäsin bussiin, jonka reitistä en ollut varma. Oikeaan paikkaan meni. Kirjastossa osasin vihdoinkin toimia oikein: takki narikkaan, kirjastokorttia esittämällä kontrollilappu alakerran tiskiltä, kirjastokortin esittely vartijalle ja kirjastokortinlukulaitteelle, kirjastokortin ja kontrollilapun sekä palautettavien kirjojen jättö lainaustiskille, uusien kirjojen valinta, lainaustiskillä allekirjoitus lainauslappuun jokaisen lainatun kirjan kohdalle, kontrollilapun palautus vartijalle, takki narikasta ja ulos. Helppoa ja kätevää.

Sää oli aurinkoinen, joten päätin kävellä kotiin. Jokimaisema on kyllä kiva, vaikka muuten en tätä kaupunkia voi kauniiksi kehua. Sen verran on kai öisin pakkasta, että joki on alkanut jäätyä.  Jalkakäytävätkin ovat paksussa jäässä ja liukkaita kuin penteleet. Tästä sainkin perskohtaisen muistutuksen, kun lähdin ohittamaan hidastelevia kanssakävelijöitä. En vain pyllähtänyt, vaan Timo K. Mukkasin oikein kunnolla. Onneksi pehmeitä pokkareita (ja vessapaperirullan, vahingosta viisastuneena nykyään aina mukana!) sisältänyt olkalaukkuni pehmensi laskeutumista. Suomalaiset, maailman hitain kansa -vitseistä närkästyneenä olen ottanut kunnia-asiakseni kävellä nopeammin kuin paikalliset. Nyt kävi pilkka omaan takalistoon.

Iltasella vietin pitkälle kolmatta tuntia seuraavan päivän opetusta valmistellen. Väsäsin opetusmonistetta predikatiivista, ja tein harjoituksia. Tuskastutti, kun aina keksin esimerkkejä, joita monisteeni ei kattanut.

Päivä oli lukuharrastuksellisesti hyvä, sillä sain vielä illalla toisenkin kirjan luettua loppuun. Se oli Kati Tervon Kesäpäiväkirja. Se oli yllättävänkin kiinnostava, arjen pieniä iloja ja suruja kotiäidin silmin tarkasteleva opus. Mutta täytyyhän se ääneen sanoa, että a) jos luokkamme kirjahylly olisi yhtään laajempi ja b) jos kirjoittaja (kirjan, ei tämän blogin) ei olisi Jari Tervon vaimo, niin ei tätä olisi tullut ikinä luettua. Tätä myös käytettiin aika häikäilemättä hyväksi, sillä kuinka ollakaan, heti ensimmäisillä sivuilla oli kohta ”joimme päiväkahvit, sanan kaikissa merkityksissä”. Olisi hauska tietää, kuinka moni on kirjakaupassa katsonut kirjaa, lähtenyt selaamaan, osunut kyseiseen lauseeseen ensimmäisellä aukeamalla ja päättänyt, että tämän mie otan. Sen verran olen itsekin tirkistelijä, että nautin varsinkin kohdasta, jossa tunnetumpi Tervo oli tullut yöllä ryyppyreissulta kotiin, laittanut kuulokkeet korville ja herättänyt perheensä ulvomalla Procol Harumin mukana. Ehkäpä Whiter Shade of Palea?  Toinen asia, minkä haluaisin tietää, on että kuinka kaksi kirjailijaa sivaltavat niinä parisuhteen hetkinä, kun tahdon olla sulle hyvin helvetin julma. Ehdotukseni:

Jari: Sinun pikkukirjaasi ei lukisi kukaan, jos sinä et olisi vaimoni.

Kati: Vai niin. Itse et poikasi lisäksi ole saanut mitään hyvää aikaiseksi sitten Pohjan hovin. Ja niille Uutisvuoto-jutuille ei naura edes vanhat mummot!

Ehkä Tervojen perhedramatiikan miettiminen järkytti pientä mieltä, sillä uni ei meinannut tulla. Kaiken hyvän lisäksi, kun päätin vielä joskus myöhään puolenyön tuolla puolen sytyttää valot, lamppu posahti. Ei siis palanut, vaan kunnolla jysähti. On käynyt jo useamman kerran aikaisemminkin, sillä kattokruunujeni kahdestatoista lampusta on tällä hetkellä ehjiä neljä. Lamppuja menee viikoittain ja aina kunnolla paukahtaen. Edeltäjälläni oli lamppu konkreettisesti räjähtänyt paloiksi.

Keskiviikkoaamuna väsytti aika lailla. Opetusta oli 3x90minuuttia, joista ei aikakirjoihin merkittävää jäänyt. Kotiin pääsin puoli neljän nurkilla, laitoin munakasta, keitin kahvia, istuin koneelle ja siinä ilta meni erilaisia pikkujuttuja nysvätessä. Ehkä huomenna taas aktiivisempaa elämää.

Urmas U.

82. ja 83. päivä (su 18.11. ja ma 19.11)

Sunnuntain vietin pääasiassa kotioloissa. Kävelyllä kuitenkin kipaisin keskipäivän kupeessa. Iltapäivästä kulutin muutaman tunnin maanantain tuntien valmisteluun ja elaborointiteorian opiskeluun. Kunpa vielä joskus saisin opetettua itseni siihen, että maanantain työt valmistelisi jo perjantaina! Venäjää opiskelin myös.

Illalla sain luettua Outi Pakkasen Ruohonleikkaajan. Aikaisemmin olen tutustunut Jukka Pakkasen tuotantoon, mutta tämä oli ensimmäinen lukemani O. Pakkanen. Yleensä luen dekkareita ja jännäreitä kernaasti, mutta tästä en oikein tykännyt. Tarina oli periaatteessa ihan hyvin laadittu: oli salasuhteita, mustasukkaisia puolisoita, selittämätön kuolemantapaus ja arvoituksellisia päiväkirjatekstejä, mutta henkilöt tuntuivat aika yhdentekeviltä eikä juoni oikein siten lähtenyt vetämään. Ei vain oikein huvittanut lukea eteenpäin. Lisäksi itselleni poikkeuksellisesti arvasin useimmat mysteereistä etukäteen, mitä ei yleensä tapahdu. Siispä borssi-asteikolla vain kaksi lautasellista viidestä.

Maanantaiaamuna oli aikainen herätys, kun ensimmäistä kertaa noin kahteen kuukauteen oli töitä jo kahdeksalta. Joo joo, tiedän, toiset menevät kuuteen joka aamu. Siis itselleni aikainen herätys. Onneksi en meinannut saada nukahdettua ja heräilin pitkin yötä. Opiskelijat olivat paikalla sankoin joukoin, vain yksi puuttui. Neljä tuntia valui hitaasti. Eniten ihmetystä tunnilla eivät kuitenkaan herättäneet silmäpussini, vaan tekstissä ollut vuoden taksiasiakas -palkinto. Myös taksimatkustamisen hinta järkytti. Täällä kun pääsee muutaman kilometrin matkan hyvinkin sadalla ruplalla (2,5€).

Kun pääsin luokasta ulos, siivooja ja kiinteistönhoitaja yhyttivät minut käytävällä ja kysyivät jotain. Oletin, että se liittyi huoneeni lattiaan, koska olin aikaisemmin respan kysyessä aikaa ilmoittanut, että maanantaina puolilta päivin lattiaani saa tulla katsomaan. Sain sönkättyä, että joo, nyt olen vapaa. Vasta iltapäivällä, kun asunnossani vierailivat aivan toiset tyypit, tajusin, että siivoojan kysymys oli koskenut jotakin ihan muuta. Tiedä vaikka olisi pyytänyt tyttärellensä mieheksi!

Mutta tosiaan, asuntolan hoitaja ja minulle tuntematon mies, kai joku kiinteistövastaava, tulivat pian katsomaan lattiaani, ilmeisesti aikaisemmin mainitsemani mahdollisen remontin vuoksi. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan englantia, ja kun johonkin jouduin toteamaan, että en ymmärrä, pääsi mieheltä pitkä huokaus. Vähänkö kismitti. Jokunen tunti tilanteen jälkeen tajusin, että olisi pitänyt tietenkin kysyä ukkelilta venäjäksi, että puhutteko kenties suomea, ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa tai viroa? Kiitos nopeasta reagoinnista, aivot.

No, ukkeli poistui, ja respasta soitettiin englantia taitava naisihminen paikalle tulkiksi. Kysymys oli, että haluanko maton kylmän lattian peitoksi, kun remontti luultavasti venyy kesälle. Luulin jo vastanneeni, että voin ottaa. Sitten kysyttiin, että haluanko kenties nähdä maton ennen päätöstäni. Vähän varoituskellot alkoivat soida päässä, ja lisäsin että kunhan matto on puhdas, niin ei tarvitse nähdä. Lopulta minun oli välttämättä lähdettävä katsomaan mattoa etukäteen. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti, nimittäin selvisi, että matto siirretään eräästä asuntolan toisesta huoneesta minun huoneeseeni. Ei kuitenkaan toisen vakituisen asukkaan alta, vaan vuokrattavasta huoneesta, kun nykyinen asukas lähtee. Jos siis tulet arkangelilaiseen hotelliin ja ihmettelet paljasta lattiaa, niin pahoittelen!

Illan luin ja vähän taas tein lihaskuntoharjoituksia. Useamman viikon tauon jälkeen olen saanut vähän taas säännöllistettyä liikkumista. Huomenna vapaapäivä, jepujee.

Urmas U.

80. ja 81. päivä (pe 16.11. ja la 17.11.)

Opetusta oli perjantaina 3x90 minuuttia, kohokohtana ehkä ruumiinosia opiskeltaessa kuunneltu ja leikitty Fröbelin Palikoiden Jumppalaulu. Se soikin nyt päässä jo kolmatta päivää. Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat…

Kauppareissulla pääsin automaatille varmistamaan epäilemäni asian: palkkaa oli tullut vähän. Kunpa pystyisin itse hoitamaan asian, mutta joudun sanomaan, että tule apuun, Anja!

Torstaina ihmettelin, kun tekstiviestien lähettäminen ei onnistunut ja perjantaina toistui sama juttu, kunnes syykin selvisi: saldo oli päässyt nollille. Ensimmäisessä 200 ruplan latauksessa täytyi olla jotakin kaupantekijäistä mukana, sillä se kesti melkein 2 kuukautta ja nyt sama 200 ruplaa meni muutamassa viikossa.

Illalla säästin naapureiden hermoja ja jätin huuliharputtelut väliin. Sen sijaan harjoitin lihaskuntoa. Taisi olla jo toinen kerta viikon sisään. Olen kehittänyt kuntoiluun tilapäisvälineet: käsipainojen virkaa toimittavat vedellä täytetyt limsapullot, ja keppijumppakeppinä käytän toistaiseksi tunnistamatonta siivousvälinettä. 20 litran vesitynnyri on varalla, jos oikein innostuu.

Lauantain vastaisen yön nukuin rauhattomasti ja kaiken kruunuksi heräsin aamulla palohälytykseen. Antakee armoa. Päivästä muodostui kuitenkin ihan hyvä, sillä kävin ulkona hengittämässä raikasta keskikokoisen teollisuuskaupungin ilmaa, pesin pyykkiä, soittelin ja opiskelin venäjää. Venäjän opiskelun suhteen olen viimeisen kuukauden vaeltanut pimeässä motivaatiolaaksossa. Se on sikäli sääli, että nyt olisi ensimmäistä kertaa kielenopiskeluhistoriani aikana mahdollista harjoitella kieltä pelkästään menemällä ulos. En jaksa kuitenkaan asiaa murehtia. Opiskelen mitä opiskelen.

Kävelylenkillä poikkesin paikallisessa kännykkätarvikekaupassa ja onnistuin kun onnistuinkin lataamaan liittymäni. Oli voimaannuttava kokemus, kun sai jotakin edes tehtyä ilman apua.

Lopetan vitsillä:

Ranskalaiset ja englantilaiset päättävät kaivaa tunnelin Englannin kanaalin ali. He alkavat valita urakoitsijaa. Amerikkalaiset ehdottavat, että tunnelia aletaan kaivaa kahdesta päästä ja he takaavat, että päät osuvat 15 metrin päähän toisistaan. Työhön menisi kaksi vuotta. Japanilaiset ehdottavat samaa, mutta poikkeama on vain 5 metriä ja aika yksi vuosi. Silloin astuu esiin venäläinen metroasiantuntija ja sanoo:

-          Kaivamme kahdelta puolelta, kaksi viikkoa. Mitään emme takaa, mutta tunneli saadaan – ehkä kaksikin.

Urmas U.

78. ja 79. päivä (ke 14.11. ja to 15.11.)

Keskiviikkona oli täysi työpäivä, kun opetusta oli 3x90 minuuttia. Tällä kertaa osanottoprosentti oli molemmissa ryhmissä hyvä, siitä kiitokset. Harjoittelija oli seuraamassa toisen ryhmän tunteja. Tunsin oloni hieman epäluuloiseksi, kun hän näytti kirjoittavan niin paljon tunnin tapahtumista ja tunnin loputtua lähti sanomatta mitään. Ei nyt aivan kivireen vetämistä ollut mutta ei paljon toisinkaan. Kun suomi on opiskelijoilleni pakollinen sivuaine, on vähän kohtuutonta odottaa, että kaikki istuisivat tunnilla innosta silmät kiiluen. Mutta kun edeltäjäni kertoi kokeneensa oman aikansa parhaaksi puoleksi juuri opiskelijoiden kanssa työskentelyn, odotin muuta. Hyvin epäjännää.

Pitkän työpäivän jälkeen ajattelin vain nollata: juoda kahvia, syödä keksejä, lukea kirjaa, kuunnella musiikkia. Ja niin teinkin! Pyykkäämän kuitenkin silti piti lisäksi, sillä totesin, että illan jakson nimi oli Urmas U. ja katastrofaalinen kalsaritilanne. Sen verran oli ruuvi kireällä töiden jälkeen, että sekin rupesi ärsyttämään, miksi tietokone käynnistyessään ilmoittaa, että ”käynnistetään Windowsia”. Aivan kuin kone olisi epävarma, että voi minua poloista, taas käynnistyshommaan jouduin, kuinkahan tässä käy tällä kertaa, enpä laitakaan että ”käynnistetään Windows”, jos ei tällä kertaa onnistukaan. Vähän ryhtiä siihen hommaan!

Torstaina piti työn ikeeseen vasta puolilta päivin, joten ehdin hoitaa (viime viikon) lauantaisiivouksen alta pois. Oli jo aikakin, sanoivat estekisoja pitävät pölyponit mitä tahansa. Ehdin myös valmistella tuntia varten pienen harjoituksen paikkasanoista (edessä, takana, vieressä…), mihin olin kovin tyytyväinen. Töistä ei ollut tänään juuri kerrottavaa, just another day at the office.

Ruuaksi laittelin linssicurryn, mistä tuli oikein hyvää. Kolmelta tapasin Anjan, joka tiesi kertoa, että minun ja muiden ulkomaalaisten opettajien asuntoihin on tulossa remontti, ilmeisesti viimeistään kesällä. Tosin suhtaudun tähän vähintään pienehkön nisäkkään kokoisella varauksella. Sain silti vuodattaa kaikki asunnon ongelmat: vetoisat ikkunat, irti olevat pistorasiat, kupruilevat tapetit, teipillä seinissä ja toisissaan kiinni olevat muovimaton palat, vuotavan vessanpöntön, paloiksi ruostuneen hellanlevyn, falskaavat hanat, termostaatittoman uunin… Sanoisin, että on jo aikakin remontille!

Sain myös uutta tietoa palkka-asioistani, kun ihmettelin edellistä pienempää tiliä. Selvisi myös, että palkkalaskelmani ovat jääneet johonkin välille, kun minulle asti eivät ole tulleet. Huoh. Kaikki varmasti selviää, eikä mistään vakavasta ole kyse, mutta alkaa tuntua, että voisin nimetä blogini uudestaan. Uusi nimi voisi olla vaikka Kovaa säätöä Arkangelissa.

Illalla sain kutsun Łukaszille tapaamaan hänen hilleriään Monicaa. Tosin wikipedian mukaan fretti olisi sopivampi nimitys. Oli kyllä jännä elukka, ei voi muuta sanoa! Kaivaminen tuntui olevan verissä, sillä jokaiseen koloon ja väliin se yritti tunkea. Koko eläin oli hassu yhdistelmä notkeutta ja kömpelyyttä: vartalo elastinen kuin karvaisella käärmeellä mutta liikkuminen kankeaa laukkaa. Terävät kynnet ja pureminen vain tympivät.

Urmas U.

76. ja 77. päivä (ma 12.11. ja ti 13.11.)

Oikein messevää marraskuun iltaa kaikille! 4000 lukukertaa on ylittynyt, kiitos siitä.

Maanantaina ei ollut taaskaan opetusta, ja kun edellisyön valvominen painoi ja pakottava tarve nousta aikaisin puuttui, nukuin myöhään. Kävin kaupassa hankkimassa einestä ja sain muistutuksen yhdestä syystä, miksi Suomessa siirryttiin pussimaidosta pois. Maitopussi oli jo kaupassa vähän vuotanut korissa ollessaan piponi päälle, ja tietenkin huomasin sen vasta, kun ostokset olivat jo hihnalla. No, ajattelin että pipon saa pestyä. Onneksi kassan tädit pakkaavat maidon ja muut mahdollisesti vuotamaan pääsevät tuotteet pieniin pusseihin, sillä kotiin päästyäni maitopussini oli puolittain tyhjentynyt, onneksi ei kuitenkaan laukkuuni. Kauppareissulla tarkistin myös automaatista, että palkka oli tullut. Mitään palkkanauhoja ei ilmeisesti harrasteta, en ainakaan ole kuullut. Perjantaina tapaamani Mila, joka on myös yliopistolla töissä, kertoi saaneensa ilman selitystä tuplapalkan.

Lounaan jälkeen mietin tekemistä tiistain tunneille. Kun ei ollut kiire mihinkään, niin aikaa meni tuhottomasti. Illalla naapuri jatkoi päättymätöntä remonttiaan, ja meinasi ruveta nuppia kiristämään ainainen poraaminen ja paukutus. Vähät hiljaiset hetket sitten jylläsi keittiössä jääkaappi. Tosin myönnettäköön, että voihan se päivittäinen, useita kymmeniä minuutteja jatkuva Krokotiili-Genan syntymäpäivälaulun harjoittelu superhitaalla tempolla olla aika tuskallista kuunneltavaa.  Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan…

Loppuillasta yllätin itseni tekemällä lihaskuntoharjoitteita. Nollasin kyllä jumppavaikutuksen välittömästi kekseillä, ei siis huolta.

Tiistaina oli opetusta 1x90 minuuttia ja mukavasti vasta puoliltapäivin. Ehdin ennen töitä tulostella materiaalit ja kuunnella Mailista. Ikäväkseni jouduin toteamaan, että uskollisesti palvelleet Koss-kuulokkeet alkavat olla valmiit ”vuorten taa”, sillä toinen luuri pätkii. Kossilla tosin on kuulemma äärimmäisen kuluttajaystävällinen takuu, joten voi olla, että ne saa vielä korjautettua. Niin monta kertaa olen nukahtanut musiikkia kuunnellen ja herännyt kuulokkeet ristiselän tienoille, että en voi moittia kestävyyttä.

Tunnilla oli taas 2 opiskelijaa. Turhauttavaa. Luettiin Hyysärin kuukausiliitteen juttu, kuunneltiin juttuun liittyvää musiikkia ja tehtiin sanastoharjoituksia. Siinähän se taas meni. Ämpäriepisodi sai taas jatkoa, sillä vaikka nykyistä ämpäriä ei ollut varastettu, niin sentään vedet oli käyty tyhjentämässä. Kiusa se on pienkin kiusa.

Töiden jälkeen kävin kaupassa ennen ruuhka-aikaa. Lounaaksi väsäsin chili sin carnen, siis chili con carnen ilman lihaa. Ihan hyvää tuli, vaikka itse sanonkin. Ja niin paljon, että ainakin huomiselle riittää. Pieni vinkki: jos ruoka on pahaa, niin kannattaa syödä mahdollisimman paljon. Muuten sitä joutuu syömään seuraavanakin päivänä.

Illalla ollessani menossa tapaamaan Anjaa suomen luokkaan, respan täti kertoi, että hänelle oli yliopistolta esimieheni soittanut, ettei jääkaappini toimi. Hetken raksutti, että miten esimieheni voi tietää jääkaappini toiminnasta, kunnes tajusin, että Anja oli tänään ollut hänen kanssaan juttusilla ja aihetta oli luultavasti sivuttu. Kerroin, että jääkaappini ”toimii”, mutta on sen verran meluisa, että ajoitan keittiökäynnit mieluiten niihin kymmenminuuttisiin, kun kaappi ei pörise. Sitten respa teki pysähdyttävän kysymyksen: jos nykyinen toimii huonosti, niin haluaisinko kenties vanhan jääkaappini takaisin, siis kaapin jonka olen mielessäni ristinyt kesäsimulaattoriksi viileysominaisuuksien perusteella. Sanoin, että mietin asian. Mieleen tulee Kajon pakina, jossa hän kysyy, että kumman ottaisit mieluummin, shekkipetturivävyn vai krenaavan selän. Kummassakin kun on puolensa: selkään on hyvät lääkkeet ja vävystä voisi seurata lapsenlapsi. Kaappiasiassa en vain keksi kuin huonoja puolia: hiljainen ja lämmin vai viileähkö ja meluisa?

Illasta meni iso osa huomisen tuntien valmistelemiseen. Ärsyttävää, että kaiken mukavan ja pieniä hengähdystaukoja tuottavien välijuttujen keksimiseen menee niin aikaa, mutta kielioppia voisi päästellä menemään tuntikausia täysin valmistelematta. Mutta kun ei sitä jaksa, itsekään!

Urmas U.

74. ja 75. päivä (la 10.11. ja su 11.11.)

Nukuin taas myöhään. Söin aamupalan, ja kun taivaalla loisti poikkeuksellinen valoilmiö, lähdin pian kävelylle. Kävelin puisia jalkakäytäviä vajaan tunnin ja tulin kaupan kautta kotiin. Loppupäivän rötväsin tekemättä mitään ihmeellistä.

Illaksi Łukasz oli kutsunut minut illalliselle. Tarjolla oli pakastekasvisvokkia ja jonkinlaista couscousia. Kun itse syö aina samoja ruokia, niin toisen tekemät yksinkertaisetkin ruoat ovat oivallisia. Tietenkin myös ruokaseura parantaa makua. Yksinsyöminen on vain elämän ylläpitämistä kun taas yhdessä syöminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Louiskin tuli taas käymään. Kulutimme aikaa etsimällä Youtubesta vanhojen tv-sarjojen tunnareita. Löytyi muumit puolaksi ja lisäksi Kauniit ja rohkeat saksaksi dubattuna ja tuntemattomilla teksteillä. Oli härskin kuuloista, kun Ridge toivotti, että ”gute nacht”! Sen sijaan koin ikäluokkienvälisen kuilun, kun Louis alkoi intoilla pokemoneista. En viitsinyt mainita, että He-Man ja Turtlesit pyyhkivät Pikachulla lattiaa mennen tullen.

Ilta venähti myöhäiseksi, ja kolmen metrin matkan kotiin hipsin vähän yhden jälkeen. Pahin väsymys oli mennyt ohi, joten ajattelin lukea jännittävään vaiheeseen jäänyttä Remes-kirjaa (Uhrilento) eteenpäin. Tarina vei mukanaan, eikä oikein alkanut väsyttää, ja niinpä sain kirjan luettua joskus neljän nurkilla. Sammutin valot ja yritin nukkumista, mutta isorokkoa levittävät kultit, ilmanvaihtokanavassa ryömiminen (varsinainen emäklisee, muuten!) dobermanni perässä, takaa-ajot entiset Jugoslavian maisemissa ja oheisvahingoista piittaamattomat jenkkipahikset pyörivät mielessä niin, ettei nukkumisesta mitään tullut. Menin nettiin roikkumaan ja väsytin itseäni lukemalla YK:n turvallisuusneuvostosta ja art nouveau’sta. Kuuden aikaan sitten nukahdin.

Kymmenen aikaan heräsin uuteen päivään, ja sen verran väsytti koko päivän, että luovuin suosiolla kaikesta haasteellisemmasta tekemisestä. Roikuin netissä, kuuntelin Miles Davisin Bitches Brew -tuplan ensimmäistä puoliskoa (20-minuuttinen Pharaoh’s Dance) ja vähän ajan kulukseni piirustelinkin. Johonkin aika taas meni, ja hyvä niin!

Seuraavassa vitsissä ei ole oikein mitään venäläistä, mutta koen ajatusmaailman itselleni niin läheiseksi, joten menköön nyt. Veljelliset terveiset Pirkanmaalle ja pääkaupunkiseudulle!

-          Tässä on sinulle kymmenen karkkia, anna puolet veljelle.

-          Annan sille kolme.

-          Mitä sinä meinaat, etkö osaa laskea?

-          Kyllä minä osaan, mutta se ei.

Urmas U.

72. ja 73. päivä (to 8.11. ja pe 9.11.)

Torstain ohjelmassa oli yksi puolitoistatuntinen opetusta ja lähiviikkoina umpeutuvan viisumini jatkaminen.  Jatkamista varten tarvittiin 2 kopiota passista, maahantulokortista, rekisteröintipaperista ja yksi kopio alkuperäisestä viisumista, alkuperäiset asiakirjat edellä mainituista, kuitti maksetusta viisumimaksusta sekä ei vähempää kuin neljä valokuvaa!

Siispä töiden jälkeen kipaisin valokuvaamoon kuvauttamaan pärstäni. Anja oli lupautunut ystävällisesti avustamaan asian selittämisessä kuvaajalla, mikä olikin hyvä. Vähän hämmennyin, kun tajusin, että kuvaaja käyttää ammattikäytössä vanhempaa ja huonompaa kameraa kuin omani, joka sekään ei kovin ihmeellinen ole. Kuvaus, kuten muutkaan palvelut täällä, ei ollut hinnalla pilattu: 210 ruplaa (n. 5€).

Kun kävin maahan saapuessani kv-asiainosastolla rekisteröitymässä, sain ohjeet, että viisumin jatkaminen pitää laittaa vireille viimeistään 12. päivä marraskuuta. Ajattelin, että olenpa kelpo poika, kun etuajassa tulen asiaa hoitamaan, mutta sen sijaan sainkin (pienet) moitteet, että voivoi, tulee kiire, tulee kiire. Näin.  Hommat onneksi sujuivat nopeasti. Sain ohjeet, kuinka hoitaa viisumimaksu (1000 ruplaa), jonka jälkeen hiihtelin lappu kädessä lähimpään pankkiin. Pankissa ei onneksi hirveästi ollut ihmisiä ja käytössä oli vuoronumerosysteemi.  Parasta oli, että aina kun numero vaihtuu, tuli hitaasti ja selvästi kuulutus: ”numero xxx, tulkaa luukulle y”.

Sitten takaisin kv-asiainosastolle, jossa oli selvinnyt, että työsopimukseni, joka myös viisumin käsittelyä varten tarvitaan, oli laitettu varmaan talteen, mutta paikasta ei ollut täyttä varmuutta. Jäivät selvittämään asiaa, kun poistuin.

Illalla tapasin Anjan luokassa ja katsoimme lähipäivien ohjelmaa. Selvisi myös, että pääsen joululomalle vähän laskemaani aikaisemmin, mikä oli mukava uutinen. Ihan jouluaatoksi en ehdi Suomeen, mutta aika pian sen jälkeen.  Muoviämpäridraamakin oli saanut jatkoa. Anja oli illalla tuonut uuden ämpärin luokkaan ja aamulla sekin oli hävinnyt! Anja oli kysellyt siivoojilta asiasta, mutta he eivät olleet tienneet asiasta. Anja oli kuitenkin pyytänyt saada katsoa heidän kaappiinsa, ja siellähän ämpäri oli ollut. Erikoista hommaa. Tässä olisi sopiva tehtävä kolmelle etsivälle. Katoavan tavaran vuoksi luokan avaimet ovat nyt vain opettajilla ja asuntolan johtajalla.

Loppuilta meni Pasilaa katsoessa ja huomisen tunteja valmistellessa.

Perjantaina oli opetusta 3x90 minuuttia. Ensimmäisestä ryhmästä taas paikalla 2/6 ja toisesta 3/6. Jos laskee, että opetusta oli 6 tuntia ja opiskelijoita yhteensä viisi, niin opetin keskimäärin 0,83 opiskelijaa tunnissa. Tunnit sinänsä olivat ainakin itsestäni kivoja. Puhuttiin, katsottiin sarjakuvia ja kuunneltiin vähän musiikkia perinteisemmän opiskelun ohella.

Illalla skypetin ja kävin naapurissa teellä. Paikalla olivat entinen suomen opiskelija Mila ja Łukasz. Louis saapui vähän myöhemmin. Kielisekamelska oli taas melkoinen, kun joka kielelle (puola, venäjä, suomi, englanti) löytyi ainakin kaksi puhujaa. Sain tietää, että naapurini oli päättänyt hankkia itselleen hillerin. Mielenkiintoista. Hillerin nimeksi on tulossa Monica, tosin kirjoitusasusta en ole varma. Oma ehdotukseni olisi ollut Ruben, Ruben Hilleri.

Urmas U.

70. ja 71. päivä (ti 6.11. ja ke 7.11.)

Tiistaiaamuna vuoteeni voimakenttä oli poikkeuksellisen voimakas, ja vielä tunti kellonsoiton jälkeenkin horrostin menemään. Senpä vuoksi suunnitelmat aamupäivän tehokkaasta hyödyntämisestä haihtuivat unihiekan mukana. No, samapa tuo. Mitä enemmän nukkuu, sitä vähemmän tarvitsee olla hereillä.

Töit’ oli kahdestatoista eteenpäin, ja ennen sitä kävin laitoksella allekirjoittamassa papereita, muun muassa kolmivuotissuunnitelman omista töistäni. Mukavaa oli, että sain käännöksen papereista, jotka allekirjoitin. Aina kun näin ei ole ollut. Tiedä vaikka olisin pernani lupautunut luovuttamaan jossakin paperissa.  Jos viihdyn täällä kolme vuotta, niin tieteellistä artikkelia ja oppimateriaalin tuottamista olisi luvassa.

Töissä opiskelijoita oli paikalla kaksi kuudesta, joten heikohko osallistumisprosentti jälleen kerran. Pakko sanoa, että vähän motivaatiota syö, kun pääsääntöisesti yli puolet on poissa tunneilta. Mitähän sitä keksisi osallistujakadon lopettamiseksi? Hassuja hattuja?

Kerron vähän suomen luokasta. Luokkamme on muuten hyvä, mutta liitutaulu on erittäin kulunut, minkä vuoksi liidusta jää vain haalea jälki. Varsinkin alkusyksyllä, kun päivät olivat vielä valoisampia, opiskelijoiden oli heijastuksen, ja ehkä käsialani, vuoksi vaikea saada selvää taulukirjoituksesta. Luokassa ei ole lavuaaria, joten sen virkaa on toimittanut punainen muoviämpäri, jossa on saanut kasteltua taulusienenä toimineen rätin. Luokassa on myös uudet ikkunat, minkä vuoksi siellä on aina mukavan lämmin ja sen seurauksena alakerran yövaksit käyvät luokassa nukkumassa. I kid you not. Anja oli mennyt viime vuonna luokkaan myöhään illalla, ja vaksi oli röhnöttänyt patjalla keskellä luokkaa.

Meillä on luokassa oma, suunnilleen kahden kenkälaatikon kokoinen kopiokone. Yliopistollakin voisi kopioida, mutta a) sinne on matkaa ja b) kopioimiseen tarvitsee kirjalliseen luvan esimieheltä. I kid you not. Sen vuoksi oma kopiokone, vaikkakin vanha lousku, jolla saa yhden kopion kerrallaan, on luksusta. Työnjako on sellainen, että opiskelijat kustantavat paperin ja opettajat, siis minä ja Anja, musteen. Vastineeksi opiskelijat saavat opetusmateriaalin itselleen. Koska kopiointi on tosiaan luvan takana, monet opettajat tekevät niin, että keräävät paperit aina takaisin. Pari viikkoa sitten luokasta alkoi kadota kopiopaperia. Koska paperi on opiskelijoiden ostamaa eikä ns. firman paperia, niin laitoimme paperin lukkojen taakse kaappiin, johon vain opettajilla on avain. Tiistaina sitten yllätyksekseni huomasin, että nyt punainen muoviämpärimme oli hävinnyt. Ämpäri on ollut ilmeisesti useamman vuoden luokassa, joten esim. siivoojat eivät sitä erehdyksessä ole voineet ottaa. Kostoko elää papereiden piilottamisesta?

Keskiviikkona oli opetusta 3x90 minuuttia, joten ihan kunnon työpäivä oli. Yritin elävöittää yhtä tunneista soittamalla Youtubesta musiikkia, mutta eikös rakennuksen langaton verkko ollut niin hitaalla, että yritykseksi jäi, vaikka annoin sivun latautua minuuttitolkulla ennen yritystä. Siis varsin perinteinen opettaja ja teknologia -pläjäys. Jos koululuokkiin tulisi valvontakamerat, niin ehdottaisin, että kopiot nauhoista menisivät Markus Kajolle, ja hän voisi juontaa Naurun paikka -tyyppistä ohjelmaa, jonka videopätkissä opettajat yrittäisivät saada laitteita toimimaan. ”Mistäs tämä menee päälle? Ennen se aina meni tästä…” Itse katsoisin!

Kotona olin puoli neljän aikaan ja sitten sipulifetamunakkaan voimin internetin ihmemaailmaan. Sitten kesken selailun meni yhteys poikki. Arvelin tönäisseeni piuhaa, jonka olen ennestään havainnut herkäksi häiriöille. Lukuisten yhteydenottoyritysten ja ärräpäiden jälkeen jouduin toteamaan, että johto ei ole nyt syypää.  Totesin tilanteen lohduttomaksi. Olin vailla pääsyä turhan tiedon valtatielle. Tunsin jo elämänhaluni kaikkoavan. Ahdistuin niin pahasti, että menin sohvalle pitkäkseni ja ryhdyin lukemaan Remestä. Noin vartin välein ristin käteni, loin katseeni yläilmoihin ja kävin kokeilemassa yhteydenottoa. Ei tulosta. Sain kuulla Łukaszilta, että hänellä on sama ongelma. Kolmen pitkällisen tunnin jälkeen rukouksiini vastattiin ja koneeni puikahti nettiin niin että kapse kävi ja kävyt lentelivät! Riemurasiaankin oli kolmessa tunnissa tullut vaikka mitä uutta! Heti tuntuu, että on helpompi hengittää ja suhtaudun kuluttajana tulevaisuuteen valoisammin. Siispä positiivisin mielin painan tänään pääni pielukselle.

Urmas U.

68. ja 69. päivä (su 4.11. ja ma 5.11.)

Ei hirvittävästi kerrottavaa, kun en ole kauppaa pidemmälle kotoa poistunut, joten toimikoon tämä kirjoitus lähinnä elonmerkkinä. Henki siis pihisee, tiedä sitten, onko alkavaa astmaa, vai mitä.

Sunnuntaina skypeilin perheeni kanssa ja sain kuulla, että talouteen oli ilmestynyt puolikas suomenhevonen. Ho-hoo! Olen kerran elämässäni kokeillut ratsastamista, ja se oli aika mielenkiintoista. Ehkä nyt uudestaan, kun hevoinenkin löytyy. Tosin en tiedä, miten puolikkaalla hevosella ratsastaminen onnistuu. Ja joka tapauksessa ensin pitää hommata buutsit ja hillitön stetsoni!

Aamupäivällä tuli taas vaihteeksi palohälytys, joka vain jatkui, jatkui ja jatkui. Noin 5 minuutin kohdalla aloin taas hätäillä, että mitä jos tämä onkin totista totta. Siis ulkovaatteet niskaan ja käytävään. Pääsen 5 m eteenpäin, niin joku tulee vastaan teekuppi kädessä. Hmm. Jatkan vielä eteenpäin, pääsen respaan saakka, jossa siivooja löhöää sohvalla ja katsoo kyllästyneenä töllöä. Siispä väärä hälytys, jälleen kerran.

Koko päivän satoi lunta/räntää, joten pihalle ei taaskaan huvittanut mennä. Illalla yllätin itseni tekemällä kunnon lihaskuntoharjoituksen. Jo toinen tällä viikolla! Muuten tapoin aikaa mm. kuuntelemalla Youtubesta Miljoonasateen Marraskuuta ja jollottamalla mukana. Mutta mitä tarkoittaa ”yli taivaan päivät niin kuin varisparvi raahautuu”? Jos Vintiöt vielä pyörisi, niin Juha ”Watt” Tolvanen voisi tätä Hessu Salolta kysyä.

Yöllä luin toista tai kolmatta kertaa yhden lempikirjoistani, nimittäin J.M. Coetzeen Disgrace-teoksen. Se on suomennettu nimellä Häpeäpaalu. On tietysti vähän väsynyttä hehkuttaa Nobel-kirjailijan Booker-palkittua kirjaa, mutta kun se on niin hyvä! Pidän siitä, kun kirja herättää ajatuksia, muttei anna yksioikoisia vastauksia. Erityisesti tässä pidän siitä, miten häpeä toistuu teemana opuksessa monella tasolla ja miten ihmiset siihen reagoivat. On myös kiinnostavaa, miten sama juonikuvio varioi tarinassa. Kerronnaltaan kirja on aika tyypillinen aikansa tuote: kerronta on modernisti preesens-muodossa ja kertojan luotettavuus on kyseenalaista. Ei missään nimessä vaikea luettava, antaa ajateltavaa ja vain reilu 200 sivua. Tässä siis Urmas U:n joululahjavinkki näkevälle ja lukutaitoiselle lähimmäiselle!

Maanantai oli tosiaan vapaapäivä, kuten kerroin, mutta kauppa oli auki ihan normaalisti. Kenen muun kuin opiskelijoiden ja opettajien vapaapäivä, se jäi siis arvoitukseksi. Kävin kävelyllä, mutta yöllä oli tullut vettä, joten maa oli loskassa ja kävely yhtä liukastelua. Tulipa silti ulkoiltua.

Olen laatinut kahden viikon ruokalistan, että tulisi syötyä muutakin kuin lohipastaa, linssikeittoa ja munakasta. Tänään vuorossa oli ananas-riisicurry. Vähän hankaloittaa ituhipin ruokailua, kun ei soijatuotteita ole saatavilla. Hyvä puoli on, että kalaa ja esim. papuja ja pähkinöitä on tullut syötyä enemmän. Tuoretiski on lähikaupassani mittava, ja monet ihmiset näyttävät hakevan itselleen päivän appeen sieltä. Itseäni vain epäilyttää, että kuinkahan tuoreita mahtavat kalatiskin antimet olla.

Illaksi minut oli kutsutta naapuriin iltateelle, mutta vierailu peruuntui, kun Łukaszin pitikin mennä klo 22 kirjastolle! Asia liittyi jotenkin puolalaisen valokuvaajan näyttelyn, jota naapurini oli ollut järjestämässä, purkamiseen. Tunsin piston sydämessäni, sillä olin vakaasti aikonut käydä näyttelyn katsomassa, jo ihan kohteliaisuussyistäkin. Auts. No, nyt en vain navankaivelulta ehtinyt.

Urmas U.

66. ja 67. päivä (pe 2.11. ja la 3.11.)

Rutiineja rikkoakseni tällä kertaa aloitan vitsillä.

Risteilyllä olevan laivan ensimmäisen luokan hyttiin kurkistaa matruusi ja kysyy hytissä olevalta herrasmieheltä:

-          Anteeksi, herra, olen tämän laivan sähkömies. Eräs nainen sai sähköiskun. Sattuisiko teillä olemaan konjakkia ja sitruunaviipaletta?

-          Tietysti, totta kai. Tuossa, ottakaa vain.

-          Paljon kiitoksia…

Matruusi sulkee hytin oven, kulauttaa kertaheitolla konjakin kurkkuunsa, pureskelee päälle sitruunaa ja virkkaa:

-          Hitto, kuinka monta vuotta olenkaan ollut töissä tällä laivalla, ja aina vain sähköiskun näkeminen jotenkin järkyttää!

Perjantaina oli opetusta 6 tuntia. Lukujärjestyksemme muuttui, kun harjoittelussa ollut ryhmä palasi alkuviikosta opetukseen, enkä tämän vuoksi joutunut enää perjantaina menemään yliopistolle opettamaan vaan sain olla omassa luokassa. Anja puolestaan oli päällekkäisten tuntien vuoksi yliopistolla. Aamulla laitoksen sihteeri oli kysellyt huolestuneena Anjalta, että olenko sairaana, kun minua ei näy. Anja oli selittänyt tilanteen. Kiva, kun joku huolehtii. Opiskelijoista oli molemmista ryhmistä tasan puolet paikalla.

Töiden jälkeen kiiruhdin nopeasti kauppaan ennen pahinta ruuhkaa. Kassat vetävät aika huonosti ja toppatakissa jonottaminen liian lähellä seisovien ihmisten ja lumiauran lailla puskevien mummojen kanssa on kuvottavaa. Ehdin onneksi.

Tavallisten kolkutusten lisäksi asuntolassa on jokin remontti käynnissä. Kupruilleita maaleja on rapsuteltu pois, joten aikonevat maalata käytävien seiniä. Tässä vaiheessa näky on vielä aika karu.

Lauantai oli täälläkin pyhäpäivä. En tiedä, keiden kaikkien elämään se vaikutti, sillä kaupat ainakin olivat normaalisti auki. Opin myös, että jos Venäjällä pyhä- tai juhlapäivä sattuu viikonlopulle, seuraava arkipäivä on vapaa. Niin nytkin. En sitten tiedä, ovatko kaupat kuitenkin auki silloinkin.

Lauantain sluibailin koko päivän sisätiloissa. Hetken hyvin talviselta näyttänyt sää on muuttunut loskakeliksi, eikä pihalle huvittanut mennä. Luin, näpräsin koneella ja kuuntelin Cecil Taylorin Jazz Advance -levyä. Pakko tunnustaa, että free jazz ei ole aivan ominta aluettani. Parista Ornette Colemanin levystä pidän, mutta Tayloria jaksan noin yhden kappaleen kerta-annoksina. Hän vaikuttaa soittavan pianoa pikemminkin kyynärpäillä kuin sormilla, joten ärsytyskynnys ylittyy nopeasti. Siinä mielessä pakko nostaa hattua, että yli 50 vuotta vanha levytys kuulostaa edelleen erittäin modernilta. Halukkaat voivat kuunnella vaikka tämän:

http://www.youtube.com/watch?v=4AFf8HpVFuw

Urmas U.