66. ja 67. päivä (pe 2.11. ja la 3.11.)

Rutiineja rikkoakseni tällä kertaa aloitan vitsillä.

Risteilyllä olevan laivan ensimmäisen luokan hyttiin kurkistaa matruusi ja kysyy hytissä olevalta herrasmieheltä:

-          Anteeksi, herra, olen tämän laivan sähkömies. Eräs nainen sai sähköiskun. Sattuisiko teillä olemaan konjakkia ja sitruunaviipaletta?

-          Tietysti, totta kai. Tuossa, ottakaa vain.

-          Paljon kiitoksia…

Matruusi sulkee hytin oven, kulauttaa kertaheitolla konjakin kurkkuunsa, pureskelee päälle sitruunaa ja virkkaa:

-          Hitto, kuinka monta vuotta olenkaan ollut töissä tällä laivalla, ja aina vain sähköiskun näkeminen jotenkin järkyttää!

Perjantaina oli opetusta 6 tuntia. Lukujärjestyksemme muuttui, kun harjoittelussa ollut ryhmä palasi alkuviikosta opetukseen, enkä tämän vuoksi joutunut enää perjantaina menemään yliopistolle opettamaan vaan sain olla omassa luokassa. Anja puolestaan oli päällekkäisten tuntien vuoksi yliopistolla. Aamulla laitoksen sihteeri oli kysellyt huolestuneena Anjalta, että olenko sairaana, kun minua ei näy. Anja oli selittänyt tilanteen. Kiva, kun joku huolehtii. Opiskelijoista oli molemmista ryhmistä tasan puolet paikalla.

Töiden jälkeen kiiruhdin nopeasti kauppaan ennen pahinta ruuhkaa. Kassat vetävät aika huonosti ja toppatakissa jonottaminen liian lähellä seisovien ihmisten ja lumiauran lailla puskevien mummojen kanssa on kuvottavaa. Ehdin onneksi.

Tavallisten kolkutusten lisäksi asuntolassa on jokin remontti käynnissä. Kupruilleita maaleja on rapsuteltu pois, joten aikonevat maalata käytävien seiniä. Tässä vaiheessa näky on vielä aika karu.

Lauantai oli täälläkin pyhäpäivä. En tiedä, keiden kaikkien elämään se vaikutti, sillä kaupat ainakin olivat normaalisti auki. Opin myös, että jos Venäjällä pyhä- tai juhlapäivä sattuu viikonlopulle, seuraava arkipäivä on vapaa. Niin nytkin. En sitten tiedä, ovatko kaupat kuitenkin auki silloinkin.

Lauantain sluibailin koko päivän sisätiloissa. Hetken hyvin talviselta näyttänyt sää on muuttunut loskakeliksi, eikä pihalle huvittanut mennä. Luin, näpräsin koneella ja kuuntelin Cecil Taylorin Jazz Advance -levyä. Pakko tunnustaa, että free jazz ei ole aivan ominta aluettani. Parista Ornette Colemanin levystä pidän, mutta Tayloria jaksan noin yhden kappaleen kerta-annoksina. Hän vaikuttaa soittavan pianoa pikemminkin kyynärpäillä kuin sormilla, joten ärsytyskynnys ylittyy nopeasti. Siinä mielessä pakko nostaa hattua, että yli 50 vuotta vanha levytys kuulostaa edelleen erittäin modernilta. Halukkaat voivat kuunnella vaikka tämän:

http://www.youtube.com/watch?v=4AFf8HpVFuw

Urmas U.