92. ja 93. päivä (ke 28.11. ja to 29.11.)

Keskiviikko alkoi niin, että nukuin vielä sikeästi, kun oveen koputettiin. Kun sain silmäni auki, mietin peiton alla, että jaksanko mennä avaamaan. Päätin jaksaa.  Kun olin saanut kiskottua vaatteet päälle ja pääsin ovelle asti, niin eihän siellä enää ketään ollut. Jatkoin aamutoimia, kunnes hetken kuluttua kuuluu taas koputusta. Ovella on nainen respasta, ja hän kysyy, että voivatko he tulla tänään ottamaan mitat lattiasta. Olen vähän kärttyinen, että juuri nytkö niitä mittoja pitää tulla ottamaan ja jokaisessa vastauksessani tuon esille, että olin vielä nukkumassa. Tulkoot mittaamaan. Ihmettelen, että mikä hoppu asialla on, kun olen kuitenkin koko tammikuun täältä poissa.

Luen sähköpostin ja Anjalta saamani viestin ennen töitä ja alan ymmärtää kiireen. Asuntolan väki pelkää, että mikäli lattiaremonttia ei tehdä tänä vuonna, siihen luvattuja rahoja ei välttämättä saa enää ensi vuonna. Hoh, mitä hommaa. Lupaudun respassa muuttamaan lattaremontin tieltä evakkoon viikoksi kerrosta ylemmäksi. Ilmeisesti muutto on jo tulevana viikonloppuna.

Ennen töitä kurkkaan vielä lämpömittaria: -15⁰C! Pakkanen yllätti ulkomaanlehtorin! Katso kuvat!

Töitä on 3x90 minuuttia. Töiden ”kohokohta” on, kun yksi opiskelija tuskastuu tekemäänsä virheeseen antamassani sanastomonisteessa, tuhahtaa ”fuck this bullshit!”, ottaa nyrkkiotteen mustekynästään ja suttaa tehtävän kuin viisivuotias. Voi änkeröinen.

Illalla vastailen liutaan sähköposteja. Suomalainen työnantajani kertoo, että paikallinen yliopisto olisi halukas pitämään minut täällä toisenkin vuoden. Ilmoitan, etten ole käytettävissä. Kalifiksi kalifin paikalle halajavat, alkakaa puunata hakemuksianne. Loppuillasta teen vielä kunnon lihaskuntoharjoituksen.

Torstaiaamuna puoli seitsemältä pärähtää soimaan palohälytys. Happy happy, joy joy. Vietän päivän varsin rauhallisesti.  Opetusta on vain jalkapallo-ottelun verran. Iltapäivällä puhelin soi ehkä ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Mila kysyy, että olenko tietoinen kahden tunnin kuluttua alkavasta pohjoismaisesta juhlasta. En ole. Hän kertoo, että Suomesta kertova esiintyjä on peruuttanut. Olisinko halukas tulemaan pitämään Suomeen liittyvän esityksen parin tunnin varoitusajalla? Kunpa voisinkin, mutta en halua. Itse menisin, mutten mene. Syistä jotka voisin mainita, mutten mainitse.

Illalla kuuntelen Lester Youngin balladeja, syön keksejä ja luen kirjaa.

Urmas U.

90. ja 91. päivä (ma 26.11. ja ti 27.11.)

Viikko alkoi 12 tunnin unilla. Nyt näyttää tulleen tavaksi, että kun nukun, nukun, ja kun kukun, kukun. Saisi unirytmi normalisoitua.

Maanantai oli opetukseton päivä. Kävin kuitenkin kahdelta seuraamassa opiskelijoiden järjestämää konferenssia, jossa laitoksen opiskelijoilla oli pieniä esitelmiä. Yleisöä oli noin 60 henkeä ja tilaisuus pidettiin normaalissa luokassa. Oli aika tiivis tunnelma. Esitykset olivat venäjäksi, joten yleisesti ottaen ymmärrykseni jäi vähän hataralle pohjalle. Suomen opiskelijoiden esitykset olivat Suomi-aakkoset (Suomeen liittyvä sana jokaisella kirjaimella) ja pieni kyselytutkimus, jossa kysyttiin, mitä venäläiset, jotka eivät opiskele suomea, ajattelevat Suomesta ja suomalaisista. Ehkä hauskinta jälkimmäisessä esityksessä oli se, että löysin oman nimeni tunnetuimpien suomalaisten listalta. Keräsin kai yhtä paljon mainintoja kuin Teemu Selänne. Voinee siis sanoa, että olen ulkomailla huomattavasti tunnetumpi kuin Suomessa.

Illalla toistin turvallisia rutiinejani, siis luin, soittelin Suomeen, jumppasin ja soittelin huulharppua.

Tiistaina oli oleskeluni pakkasennätys, -11’C. Opetusta oli taas vain yksi 90-minuuttinen. Opiskelijoilta kyselin käännöstä eilisestä esityksestä. Sain kuulla, että suomalaiset ovat parrakkaita, vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ja hiljaisia. Joku oli myös vastannut, että suomalaisella on puukko kädessä ja katsoo ikävästi. Olikohan omakohtaista kokemusta? Aika lailla yleisen stereotypian mukaisia vastauksia siis. Toivottavasti en joudu vastaamaan, mitä suomalaiset ajattelevat venäläisistä. Siinä saa sitten kiemurrella. Tai voi myös yrittää harhauttaa: ”Suomalaisten mielipide venäläisistä on… katsokaa, kolmipäinen apina! Jaa, meni jo. Sitten kielioppiin!”

Töiden jälkeen kävin kävelyllä. Kylmältä tuntui keli. Ruuaksi väänsin chili sin carnea, mutta makuelämystä latisti eittämättä se, että kaupasta ei saa tolkullisen hintaista tomaattimurskaa, joten joudun käyttämään pyreetä. Murska maksaa yli 3€ tölkki, ja tuoretomaatit ovat kovin hailuja.

Loppuilta menikin pääosin huomisen töitä valmistellessa.

Urmas U.

88. ja 89. päivä (la 24.11. ja su 25.11.)

Sellaista Dallas-pullan tuoksuista sunnuntai-iltaa, arvoisat miekkoset ja naikkoset!

Lauantai alkoi mukavasti 10 tunnin parantavilla unilla, jonka seurauksena olin entistä ehompi. Aurinko paistoi, joten päätin siirtää muut suunnitelmat tuonnemmaksi ja lähteä kävelylenkille. Kävelylenkin jälkeen koin surrealistisia hetkiä, kun olin varma, että aurinko oli jo aikoja sitten ohittanut tietyn pisteen ja nyt se paistoikin sieltä uudestaan. Mietin jo, etteikö aurinkokaan toimi täällä samalla tavalla kuin Suomessa, mutta en vielä lyönyt lukkoon päätelmääni. Se olikin hyvä, sillä myöhemmin tajusin, että olen sen kolme kuukautta luullut, että ikkunani on ihan toiseen suuntaan, mihin se oikeasti antaa. Aurinkomysteeri selvisi, ja sain muistutuksen erittäin heikosta suuntavaistostani. Suuntavaistoni on itse asiassa niin huono, etten ensi kerralla Pyynikin uimahallissa käydessäni löytänyt pukuhuoneesta altaalle ilman apuja. Jouduin kysymään kanssaihmiseltä, että missä täällä se allas on. Totta kuin rotan potta!

Muuten ei mitään merkittävää tapahtunutkaan. Illasta sain luettua F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby-romaanin. Suosittelen, oli hyvä: kompakti, taitavasti sommiteltu ja mielenkiintoisia, rosoisia henkilöitä. Kielellisenä yksityiskohtana huvitti gay-adjektiivin runsas käyttö, siis vanhassa merkityksessään ’iloinen’ tai ‘hilpeä’. Nykysilmin lauseet vain saavat aika hassuja tulkintoja:. ”…there was an excitement in her voice that men who had cared for her found difficult to forget: a singing compulsion, a whispered ’Listen’, a promise that she had done gay, exciting things just a while since and that there were gay, exciting things hovering in the next hour.” (s. 15-16)

Sunnuntaiyö meni huonoilla unilla, joten käytin päivän lähinnä lukemiseen ja musiikin kuunteluun. Kävelyllä sentään taas kävin.

Urmas U.

86. ja 87. päivä (to 22.11. ja pe 23.11.)

Torstaina oli opetusta vain yksi 90-minuuttinen, ja sekin oli tentin valvonta. Tapojeni vastaisesti käytin aamupäivän johonkin hyödylliseen, sillä valmistelin perjantain tunteja. Tenttisali oli yliopistolla eikä omassa luokassa. Luokka oli pieni, ja olin vähän huolissani, että joutuukohan kovinkin usein mainitsemaan, että pidetään silmät omassa paperissa. Ongelmia ei kuitenkaan ollut. Hyvä niin.

Töiden jälkeen kävin heti kaupassa ja kauppakeskuksen pienestä levy- ja leffakaupasta ostin tuplalevyllisen venäläistä rokkia. Bändin nimi on länsimaalaisittain kirjoitettuna Kino.

Kuten kirjoitin pari viikkoa sitten, passini ja muut dokumenttini ovat olleet pari viikkoa yliopiston kv-toimistolla, että viisumini uusittaisiin. Torstai oli viisumini viimeinen voimassaolopäivä, joten vähän kuumotteli, että kai ne perhana soikoon ovat saaneet viisumihakemukseni käsiteltyä. Olin myös siinä lapsellisessa kuvitelmassa, että toimistosta soitetaan, kun viisumi on valmis. Sen verran ahdisti, että soitin toimistolle. Kohtuullisen kielimuurin takaa sain selville, että viisumi on valmis, mutta noutaminen ei onnistu juuri nyt, sillä talossa on sähkökatkos ja heillä on myös kokous. Vai niin. Minun käskettiin odottaa tunnin verran ja tulla sitten. Hermostunein mielin lapoin fetapastaa tuulensuojaan, kunnes oli aika lähteä. Onneksi kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja sain monikertaviisumin. Nyt voi hypätä vaikka joka viikonloppu Suomessa, jos lompakko kestää.

Perjantaina oli opetusta 3x90 minuuttia. Opetuksesta ei taaskaan ole juuri mainittavaa. Tuntien välissä kävin asunnossani ja respan ohittaessani sain kuulla, että nyt saisin aikaisemmin mainitsemani maton asuntooni. Päivän päätteeksi se olikin nätisti rullalla huoneeni oven vieressä. Matto on iso ja paksu, hyvä kun nostaa jaksoin. Vähän tunkkaiselta se tuoksuu, joten jos menee nokka kovin tukkoon, niin pitänee palauttaa takaisin.

Pitkähkö työpäivä ja monena yönä valvominen saivat aikaan sen, että olin illalla aika väsynyt enkä jaksanut tehdä oikein mitään. Pyykkejä pesin ja luin kirjaani vähän eteenpäin, siinäpä se. Huomenna taas uudella energialla.

Loppuun paikallinen versio pikku-Kalle-vitseistä:

Opettaja kysyy:

-          Tiedättekö te lapset, mistä sähkö tulee?

Vovotška innostuu:

-          Minä tiedän! Viidakosta.

-          Mistä sinä niin päättelet?

-          Isä sanoi tänään, kun aikoi ajaa partaansa, että ”taas ne apinat ovat sulkeneet sähkön”.

Urmas U.

84. ja 85. päivä (ti 20.11. ja ke 21.11.)

Tiistai oli opetukseton päivä, ja päivän pääohjelma oli vääjäämättä erääntyvien lainojen vuoksi kirjastokäynti. Aamupäivästä ennen lähtöä luin loppuun pitkään kesken olleen Marcel Aymén Les contes du chat perché -novellikokoelman. Tarinat olivat eläinsatuja, jotka oli esipuheen mukaan suunnattu 4—74 -vuotiaille lapsille. Pidin paljon, kuuluinhan kohderyhmään.

Suhautin kirjastolle bussilla. Päätin elää vaarallista kansainvälisen seikkailijan elämää ja hyppäsin bussiin, jonka reitistä en ollut varma. Oikeaan paikkaan meni. Kirjastossa osasin vihdoinkin toimia oikein: takki narikkaan, kirjastokorttia esittämällä kontrollilappu alakerran tiskiltä, kirjastokortin esittely vartijalle ja kirjastokortinlukulaitteelle, kirjastokortin ja kontrollilapun sekä palautettavien kirjojen jättö lainaustiskille, uusien kirjojen valinta, lainaustiskillä allekirjoitus lainauslappuun jokaisen lainatun kirjan kohdalle, kontrollilapun palautus vartijalle, takki narikasta ja ulos. Helppoa ja kätevää.

Sää oli aurinkoinen, joten päätin kävellä kotiin. Jokimaisema on kyllä kiva, vaikka muuten en tätä kaupunkia voi kauniiksi kehua. Sen verran on kai öisin pakkasta, että joki on alkanut jäätyä.  Jalkakäytävätkin ovat paksussa jäässä ja liukkaita kuin penteleet. Tästä sainkin perskohtaisen muistutuksen, kun lähdin ohittamaan hidastelevia kanssakävelijöitä. En vain pyllähtänyt, vaan Timo K. Mukkasin oikein kunnolla. Onneksi pehmeitä pokkareita (ja vessapaperirullan, vahingosta viisastuneena nykyään aina mukana!) sisältänyt olkalaukkuni pehmensi laskeutumista. Suomalaiset, maailman hitain kansa -vitseistä närkästyneenä olen ottanut kunnia-asiakseni kävellä nopeammin kuin paikalliset. Nyt kävi pilkka omaan takalistoon.

Iltasella vietin pitkälle kolmatta tuntia seuraavan päivän opetusta valmistellen. Väsäsin opetusmonistetta predikatiivista, ja tein harjoituksia. Tuskastutti, kun aina keksin esimerkkejä, joita monisteeni ei kattanut.

Päivä oli lukuharrastuksellisesti hyvä, sillä sain vielä illalla toisenkin kirjan luettua loppuun. Se oli Kati Tervon Kesäpäiväkirja. Se oli yllättävänkin kiinnostava, arjen pieniä iloja ja suruja kotiäidin silmin tarkasteleva opus. Mutta täytyyhän se ääneen sanoa, että a) jos luokkamme kirjahylly olisi yhtään laajempi ja b) jos kirjoittaja (kirjan, ei tämän blogin) ei olisi Jari Tervon vaimo, niin ei tätä olisi tullut ikinä luettua. Tätä myös käytettiin aika häikäilemättä hyväksi, sillä kuinka ollakaan, heti ensimmäisillä sivuilla oli kohta ”joimme päiväkahvit, sanan kaikissa merkityksissä”. Olisi hauska tietää, kuinka moni on kirjakaupassa katsonut kirjaa, lähtenyt selaamaan, osunut kyseiseen lauseeseen ensimmäisellä aukeamalla ja päättänyt, että tämän mie otan. Sen verran olen itsekin tirkistelijä, että nautin varsinkin kohdasta, jossa tunnetumpi Tervo oli tullut yöllä ryyppyreissulta kotiin, laittanut kuulokkeet korville ja herättänyt perheensä ulvomalla Procol Harumin mukana. Ehkäpä Whiter Shade of Palea?  Toinen asia, minkä haluaisin tietää, on että kuinka kaksi kirjailijaa sivaltavat niinä parisuhteen hetkinä, kun tahdon olla sulle hyvin helvetin julma. Ehdotukseni:

Jari: Sinun pikkukirjaasi ei lukisi kukaan, jos sinä et olisi vaimoni.

Kati: Vai niin. Itse et poikasi lisäksi ole saanut mitään hyvää aikaiseksi sitten Pohjan hovin. Ja niille Uutisvuoto-jutuille ei naura edes vanhat mummot!

Ehkä Tervojen perhedramatiikan miettiminen järkytti pientä mieltä, sillä uni ei meinannut tulla. Kaiken hyvän lisäksi, kun päätin vielä joskus myöhään puolenyön tuolla puolen sytyttää valot, lamppu posahti. Ei siis palanut, vaan kunnolla jysähti. On käynyt jo useamman kerran aikaisemminkin, sillä kattokruunujeni kahdestatoista lampusta on tällä hetkellä ehjiä neljä. Lamppuja menee viikoittain ja aina kunnolla paukahtaen. Edeltäjälläni oli lamppu konkreettisesti räjähtänyt paloiksi.

Keskiviikkoaamuna väsytti aika lailla. Opetusta oli 3x90minuuttia, joista ei aikakirjoihin merkittävää jäänyt. Kotiin pääsin puoli neljän nurkilla, laitoin munakasta, keitin kahvia, istuin koneelle ja siinä ilta meni erilaisia pikkujuttuja nysvätessä. Ehkä huomenna taas aktiivisempaa elämää.

Urmas U.

82. ja 83. päivä (su 18.11. ja ma 19.11)

Sunnuntain vietin pääasiassa kotioloissa. Kävelyllä kuitenkin kipaisin keskipäivän kupeessa. Iltapäivästä kulutin muutaman tunnin maanantain tuntien valmisteluun ja elaborointiteorian opiskeluun. Kunpa vielä joskus saisin opetettua itseni siihen, että maanantain työt valmistelisi jo perjantaina! Venäjää opiskelin myös.

Illalla sain luettua Outi Pakkasen Ruohonleikkaajan. Aikaisemmin olen tutustunut Jukka Pakkasen tuotantoon, mutta tämä oli ensimmäinen lukemani O. Pakkanen. Yleensä luen dekkareita ja jännäreitä kernaasti, mutta tästä en oikein tykännyt. Tarina oli periaatteessa ihan hyvin laadittu: oli salasuhteita, mustasukkaisia puolisoita, selittämätön kuolemantapaus ja arvoituksellisia päiväkirjatekstejä, mutta henkilöt tuntuivat aika yhdentekeviltä eikä juoni oikein siten lähtenyt vetämään. Ei vain oikein huvittanut lukea eteenpäin. Lisäksi itselleni poikkeuksellisesti arvasin useimmat mysteereistä etukäteen, mitä ei yleensä tapahdu. Siispä borssi-asteikolla vain kaksi lautasellista viidestä.

Maanantaiaamuna oli aikainen herätys, kun ensimmäistä kertaa noin kahteen kuukauteen oli töitä jo kahdeksalta. Joo joo, tiedän, toiset menevät kuuteen joka aamu. Siis itselleni aikainen herätys. Onneksi en meinannut saada nukahdettua ja heräilin pitkin yötä. Opiskelijat olivat paikalla sankoin joukoin, vain yksi puuttui. Neljä tuntia valui hitaasti. Eniten ihmetystä tunnilla eivät kuitenkaan herättäneet silmäpussini, vaan tekstissä ollut vuoden taksiasiakas -palkinto. Myös taksimatkustamisen hinta järkytti. Täällä kun pääsee muutaman kilometrin matkan hyvinkin sadalla ruplalla (2,5€).

Kun pääsin luokasta ulos, siivooja ja kiinteistönhoitaja yhyttivät minut käytävällä ja kysyivät jotain. Oletin, että se liittyi huoneeni lattiaan, koska olin aikaisemmin respan kysyessä aikaa ilmoittanut, että maanantaina puolilta päivin lattiaani saa tulla katsomaan. Sain sönkättyä, että joo, nyt olen vapaa. Vasta iltapäivällä, kun asunnossani vierailivat aivan toiset tyypit, tajusin, että siivoojan kysymys oli koskenut jotakin ihan muuta. Tiedä vaikka olisi pyytänyt tyttärellensä mieheksi!

Mutta tosiaan, asuntolan hoitaja ja minulle tuntematon mies, kai joku kiinteistövastaava, tulivat pian katsomaan lattiaani, ilmeisesti aikaisemmin mainitsemani mahdollisen remontin vuoksi. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan englantia, ja kun johonkin jouduin toteamaan, että en ymmärrä, pääsi mieheltä pitkä huokaus. Vähänkö kismitti. Jokunen tunti tilanteen jälkeen tajusin, että olisi pitänyt tietenkin kysyä ukkelilta venäjäksi, että puhutteko kenties suomea, ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa tai viroa? Kiitos nopeasta reagoinnista, aivot.

No, ukkeli poistui, ja respasta soitettiin englantia taitava naisihminen paikalle tulkiksi. Kysymys oli, että haluanko maton kylmän lattian peitoksi, kun remontti luultavasti venyy kesälle. Luulin jo vastanneeni, että voin ottaa. Sitten kysyttiin, että haluanko kenties nähdä maton ennen päätöstäni. Vähän varoituskellot alkoivat soida päässä, ja lisäsin että kunhan matto on puhdas, niin ei tarvitse nähdä. Lopulta minun oli välttämättä lähdettävä katsomaan mattoa etukäteen. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti, nimittäin selvisi, että matto siirretään eräästä asuntolan toisesta huoneesta minun huoneeseeni. Ei kuitenkaan toisen vakituisen asukkaan alta, vaan vuokrattavasta huoneesta, kun nykyinen asukas lähtee. Jos siis tulet arkangelilaiseen hotelliin ja ihmettelet paljasta lattiaa, niin pahoittelen!

Illan luin ja vähän taas tein lihaskuntoharjoituksia. Useamman viikon tauon jälkeen olen saanut vähän taas säännöllistettyä liikkumista. Huomenna vapaapäivä, jepujee.

Urmas U.

80. ja 81. päivä (pe 16.11. ja la 17.11.)

Opetusta oli perjantaina 3x90 minuuttia, kohokohtana ehkä ruumiinosia opiskeltaessa kuunneltu ja leikitty Fröbelin Palikoiden Jumppalaulu. Se soikin nyt päässä jo kolmatta päivää. Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat…

Kauppareissulla pääsin automaatille varmistamaan epäilemäni asian: palkkaa oli tullut vähän. Kunpa pystyisin itse hoitamaan asian, mutta joudun sanomaan, että tule apuun, Anja!

Torstaina ihmettelin, kun tekstiviestien lähettäminen ei onnistunut ja perjantaina toistui sama juttu, kunnes syykin selvisi: saldo oli päässyt nollille. Ensimmäisessä 200 ruplan latauksessa täytyi olla jotakin kaupantekijäistä mukana, sillä se kesti melkein 2 kuukautta ja nyt sama 200 ruplaa meni muutamassa viikossa.

Illalla säästin naapureiden hermoja ja jätin huuliharputtelut väliin. Sen sijaan harjoitin lihaskuntoa. Taisi olla jo toinen kerta viikon sisään. Olen kehittänyt kuntoiluun tilapäisvälineet: käsipainojen virkaa toimittavat vedellä täytetyt limsapullot, ja keppijumppakeppinä käytän toistaiseksi tunnistamatonta siivousvälinettä. 20 litran vesitynnyri on varalla, jos oikein innostuu.

Lauantain vastaisen yön nukuin rauhattomasti ja kaiken kruunuksi heräsin aamulla palohälytykseen. Antakee armoa. Päivästä muodostui kuitenkin ihan hyvä, sillä kävin ulkona hengittämässä raikasta keskikokoisen teollisuuskaupungin ilmaa, pesin pyykkiä, soittelin ja opiskelin venäjää. Venäjän opiskelun suhteen olen viimeisen kuukauden vaeltanut pimeässä motivaatiolaaksossa. Se on sikäli sääli, että nyt olisi ensimmäistä kertaa kielenopiskeluhistoriani aikana mahdollista harjoitella kieltä pelkästään menemällä ulos. En jaksa kuitenkaan asiaa murehtia. Opiskelen mitä opiskelen.

Kävelylenkillä poikkesin paikallisessa kännykkätarvikekaupassa ja onnistuin kun onnistuinkin lataamaan liittymäni. Oli voimaannuttava kokemus, kun sai jotakin edes tehtyä ilman apua.

Lopetan vitsillä:

Ranskalaiset ja englantilaiset päättävät kaivaa tunnelin Englannin kanaalin ali. He alkavat valita urakoitsijaa. Amerikkalaiset ehdottavat, että tunnelia aletaan kaivaa kahdesta päästä ja he takaavat, että päät osuvat 15 metrin päähän toisistaan. Työhön menisi kaksi vuotta. Japanilaiset ehdottavat samaa, mutta poikkeama on vain 5 metriä ja aika yksi vuosi. Silloin astuu esiin venäläinen metroasiantuntija ja sanoo:

-          Kaivamme kahdelta puolelta, kaksi viikkoa. Mitään emme takaa, mutta tunneli saadaan – ehkä kaksikin.

Urmas U.

78. ja 79. päivä (ke 14.11. ja to 15.11.)

Keskiviikkona oli täysi työpäivä, kun opetusta oli 3x90 minuuttia. Tällä kertaa osanottoprosentti oli molemmissa ryhmissä hyvä, siitä kiitokset. Harjoittelija oli seuraamassa toisen ryhmän tunteja. Tunsin oloni hieman epäluuloiseksi, kun hän näytti kirjoittavan niin paljon tunnin tapahtumista ja tunnin loputtua lähti sanomatta mitään. Ei nyt aivan kivireen vetämistä ollut mutta ei paljon toisinkaan. Kun suomi on opiskelijoilleni pakollinen sivuaine, on vähän kohtuutonta odottaa, että kaikki istuisivat tunnilla innosta silmät kiiluen. Mutta kun edeltäjäni kertoi kokeneensa oman aikansa parhaaksi puoleksi juuri opiskelijoiden kanssa työskentelyn, odotin muuta. Hyvin epäjännää.

Pitkän työpäivän jälkeen ajattelin vain nollata: juoda kahvia, syödä keksejä, lukea kirjaa, kuunnella musiikkia. Ja niin teinkin! Pyykkäämän kuitenkin silti piti lisäksi, sillä totesin, että illan jakson nimi oli Urmas U. ja katastrofaalinen kalsaritilanne. Sen verran oli ruuvi kireällä töiden jälkeen, että sekin rupesi ärsyttämään, miksi tietokone käynnistyessään ilmoittaa, että ”käynnistetään Windowsia”. Aivan kuin kone olisi epävarma, että voi minua poloista, taas käynnistyshommaan jouduin, kuinkahan tässä käy tällä kertaa, enpä laitakaan että ”käynnistetään Windows”, jos ei tällä kertaa onnistukaan. Vähän ryhtiä siihen hommaan!

Torstaina piti työn ikeeseen vasta puolilta päivin, joten ehdin hoitaa (viime viikon) lauantaisiivouksen alta pois. Oli jo aikakin, sanoivat estekisoja pitävät pölyponit mitä tahansa. Ehdin myös valmistella tuntia varten pienen harjoituksen paikkasanoista (edessä, takana, vieressä…), mihin olin kovin tyytyväinen. Töistä ei ollut tänään juuri kerrottavaa, just another day at the office.

Ruuaksi laittelin linssicurryn, mistä tuli oikein hyvää. Kolmelta tapasin Anjan, joka tiesi kertoa, että minun ja muiden ulkomaalaisten opettajien asuntoihin on tulossa remontti, ilmeisesti viimeistään kesällä. Tosin suhtaudun tähän vähintään pienehkön nisäkkään kokoisella varauksella. Sain silti vuodattaa kaikki asunnon ongelmat: vetoisat ikkunat, irti olevat pistorasiat, kupruilevat tapetit, teipillä seinissä ja toisissaan kiinni olevat muovimaton palat, vuotavan vessanpöntön, paloiksi ruostuneen hellanlevyn, falskaavat hanat, termostaatittoman uunin… Sanoisin, että on jo aikakin remontille!

Sain myös uutta tietoa palkka-asioistani, kun ihmettelin edellistä pienempää tiliä. Selvisi myös, että palkkalaskelmani ovat jääneet johonkin välille, kun minulle asti eivät ole tulleet. Huoh. Kaikki varmasti selviää, eikä mistään vakavasta ole kyse, mutta alkaa tuntua, että voisin nimetä blogini uudestaan. Uusi nimi voisi olla vaikka Kovaa säätöä Arkangelissa.

Illalla sain kutsun Łukaszille tapaamaan hänen hilleriään Monicaa. Tosin wikipedian mukaan fretti olisi sopivampi nimitys. Oli kyllä jännä elukka, ei voi muuta sanoa! Kaivaminen tuntui olevan verissä, sillä jokaiseen koloon ja väliin se yritti tunkea. Koko eläin oli hassu yhdistelmä notkeutta ja kömpelyyttä: vartalo elastinen kuin karvaisella käärmeellä mutta liikkuminen kankeaa laukkaa. Terävät kynnet ja pureminen vain tympivät.

Urmas U.

76. ja 77. päivä (ma 12.11. ja ti 13.11.)

Oikein messevää marraskuun iltaa kaikille! 4000 lukukertaa on ylittynyt, kiitos siitä.

Maanantaina ei ollut taaskaan opetusta, ja kun edellisyön valvominen painoi ja pakottava tarve nousta aikaisin puuttui, nukuin myöhään. Kävin kaupassa hankkimassa einestä ja sain muistutuksen yhdestä syystä, miksi Suomessa siirryttiin pussimaidosta pois. Maitopussi oli jo kaupassa vähän vuotanut korissa ollessaan piponi päälle, ja tietenkin huomasin sen vasta, kun ostokset olivat jo hihnalla. No, ajattelin että pipon saa pestyä. Onneksi kassan tädit pakkaavat maidon ja muut mahdollisesti vuotamaan pääsevät tuotteet pieniin pusseihin, sillä kotiin päästyäni maitopussini oli puolittain tyhjentynyt, onneksi ei kuitenkaan laukkuuni. Kauppareissulla tarkistin myös automaatista, että palkka oli tullut. Mitään palkkanauhoja ei ilmeisesti harrasteta, en ainakaan ole kuullut. Perjantaina tapaamani Mila, joka on myös yliopistolla töissä, kertoi saaneensa ilman selitystä tuplapalkan.

Lounaan jälkeen mietin tekemistä tiistain tunneille. Kun ei ollut kiire mihinkään, niin aikaa meni tuhottomasti. Illalla naapuri jatkoi päättymätöntä remonttiaan, ja meinasi ruveta nuppia kiristämään ainainen poraaminen ja paukutus. Vähät hiljaiset hetket sitten jylläsi keittiössä jääkaappi. Tosin myönnettäköön, että voihan se päivittäinen, useita kymmeniä minuutteja jatkuva Krokotiili-Genan syntymäpäivälaulun harjoittelu superhitaalla tempolla olla aika tuskallista kuunneltavaa.  Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan…

Loppuillasta yllätin itseni tekemällä lihaskuntoharjoitteita. Nollasin kyllä jumppavaikutuksen välittömästi kekseillä, ei siis huolta.

Tiistaina oli opetusta 1x90 minuuttia ja mukavasti vasta puoliltapäivin. Ehdin ennen töitä tulostella materiaalit ja kuunnella Mailista. Ikäväkseni jouduin toteamaan, että uskollisesti palvelleet Koss-kuulokkeet alkavat olla valmiit ”vuorten taa”, sillä toinen luuri pätkii. Kossilla tosin on kuulemma äärimmäisen kuluttajaystävällinen takuu, joten voi olla, että ne saa vielä korjautettua. Niin monta kertaa olen nukahtanut musiikkia kuunnellen ja herännyt kuulokkeet ristiselän tienoille, että en voi moittia kestävyyttä.

Tunnilla oli taas 2 opiskelijaa. Turhauttavaa. Luettiin Hyysärin kuukausiliitteen juttu, kuunneltiin juttuun liittyvää musiikkia ja tehtiin sanastoharjoituksia. Siinähän se taas meni. Ämpäriepisodi sai taas jatkoa, sillä vaikka nykyistä ämpäriä ei ollut varastettu, niin sentään vedet oli käyty tyhjentämässä. Kiusa se on pienkin kiusa.

Töiden jälkeen kävin kaupassa ennen ruuhka-aikaa. Lounaaksi väsäsin chili sin carnen, siis chili con carnen ilman lihaa. Ihan hyvää tuli, vaikka itse sanonkin. Ja niin paljon, että ainakin huomiselle riittää. Pieni vinkki: jos ruoka on pahaa, niin kannattaa syödä mahdollisimman paljon. Muuten sitä joutuu syömään seuraavanakin päivänä.

Illalla ollessani menossa tapaamaan Anjaa suomen luokkaan, respan täti kertoi, että hänelle oli yliopistolta esimieheni soittanut, ettei jääkaappini toimi. Hetken raksutti, että miten esimieheni voi tietää jääkaappini toiminnasta, kunnes tajusin, että Anja oli tänään ollut hänen kanssaan juttusilla ja aihetta oli luultavasti sivuttu. Kerroin, että jääkaappini ”toimii”, mutta on sen verran meluisa, että ajoitan keittiökäynnit mieluiten niihin kymmenminuuttisiin, kun kaappi ei pörise. Sitten respa teki pysähdyttävän kysymyksen: jos nykyinen toimii huonosti, niin haluaisinko kenties vanhan jääkaappini takaisin, siis kaapin jonka olen mielessäni ristinyt kesäsimulaattoriksi viileysominaisuuksien perusteella. Sanoin, että mietin asian. Mieleen tulee Kajon pakina, jossa hän kysyy, että kumman ottaisit mieluummin, shekkipetturivävyn vai krenaavan selän. Kummassakin kun on puolensa: selkään on hyvät lääkkeet ja vävystä voisi seurata lapsenlapsi. Kaappiasiassa en vain keksi kuin huonoja puolia: hiljainen ja lämmin vai viileähkö ja meluisa?

Illasta meni iso osa huomisen tuntien valmistelemiseen. Ärsyttävää, että kaiken mukavan ja pieniä hengähdystaukoja tuottavien välijuttujen keksimiseen menee niin aikaa, mutta kielioppia voisi päästellä menemään tuntikausia täysin valmistelematta. Mutta kun ei sitä jaksa, itsekään!

Urmas U.

74. ja 75. päivä (la 10.11. ja su 11.11.)

Nukuin taas myöhään. Söin aamupalan, ja kun taivaalla loisti poikkeuksellinen valoilmiö, lähdin pian kävelylle. Kävelin puisia jalkakäytäviä vajaan tunnin ja tulin kaupan kautta kotiin. Loppupäivän rötväsin tekemättä mitään ihmeellistä.

Illaksi Łukasz oli kutsunut minut illalliselle. Tarjolla oli pakastekasvisvokkia ja jonkinlaista couscousia. Kun itse syö aina samoja ruokia, niin toisen tekemät yksinkertaisetkin ruoat ovat oivallisia. Tietenkin myös ruokaseura parantaa makua. Yksinsyöminen on vain elämän ylläpitämistä kun taas yhdessä syöminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Louiskin tuli taas käymään. Kulutimme aikaa etsimällä Youtubesta vanhojen tv-sarjojen tunnareita. Löytyi muumit puolaksi ja lisäksi Kauniit ja rohkeat saksaksi dubattuna ja tuntemattomilla teksteillä. Oli härskin kuuloista, kun Ridge toivotti, että ”gute nacht”! Sen sijaan koin ikäluokkienvälisen kuilun, kun Louis alkoi intoilla pokemoneista. En viitsinyt mainita, että He-Man ja Turtlesit pyyhkivät Pikachulla lattiaa mennen tullen.

Ilta venähti myöhäiseksi, ja kolmen metrin matkan kotiin hipsin vähän yhden jälkeen. Pahin väsymys oli mennyt ohi, joten ajattelin lukea jännittävään vaiheeseen jäänyttä Remes-kirjaa (Uhrilento) eteenpäin. Tarina vei mukanaan, eikä oikein alkanut väsyttää, ja niinpä sain kirjan luettua joskus neljän nurkilla. Sammutin valot ja yritin nukkumista, mutta isorokkoa levittävät kultit, ilmanvaihtokanavassa ryömiminen (varsinainen emäklisee, muuten!) dobermanni perässä, takaa-ajot entiset Jugoslavian maisemissa ja oheisvahingoista piittaamattomat jenkkipahikset pyörivät mielessä niin, ettei nukkumisesta mitään tullut. Menin nettiin roikkumaan ja väsytin itseäni lukemalla YK:n turvallisuusneuvostosta ja art nouveau’sta. Kuuden aikaan sitten nukahdin.

Kymmenen aikaan heräsin uuteen päivään, ja sen verran väsytti koko päivän, että luovuin suosiolla kaikesta haasteellisemmasta tekemisestä. Roikuin netissä, kuuntelin Miles Davisin Bitches Brew -tuplan ensimmäistä puoliskoa (20-minuuttinen Pharaoh’s Dance) ja vähän ajan kulukseni piirustelinkin. Johonkin aika taas meni, ja hyvä niin!

Seuraavassa vitsissä ei ole oikein mitään venäläistä, mutta koen ajatusmaailman itselleni niin läheiseksi, joten menköön nyt. Veljelliset terveiset Pirkanmaalle ja pääkaupunkiseudulle!

-          Tässä on sinulle kymmenen karkkia, anna puolet veljelle.

-          Annan sille kolme.

-          Mitä sinä meinaat, etkö osaa laskea?

-          Kyllä minä osaan, mutta se ei.

Urmas U.

72. ja 73. päivä (to 8.11. ja pe 9.11.)

Torstain ohjelmassa oli yksi puolitoistatuntinen opetusta ja lähiviikkoina umpeutuvan viisumini jatkaminen.  Jatkamista varten tarvittiin 2 kopiota passista, maahantulokortista, rekisteröintipaperista ja yksi kopio alkuperäisestä viisumista, alkuperäiset asiakirjat edellä mainituista, kuitti maksetusta viisumimaksusta sekä ei vähempää kuin neljä valokuvaa!

Siispä töiden jälkeen kipaisin valokuvaamoon kuvauttamaan pärstäni. Anja oli lupautunut ystävällisesti avustamaan asian selittämisessä kuvaajalla, mikä olikin hyvä. Vähän hämmennyin, kun tajusin, että kuvaaja käyttää ammattikäytössä vanhempaa ja huonompaa kameraa kuin omani, joka sekään ei kovin ihmeellinen ole. Kuvaus, kuten muutkaan palvelut täällä, ei ollut hinnalla pilattu: 210 ruplaa (n. 5€).

Kun kävin maahan saapuessani kv-asiainosastolla rekisteröitymässä, sain ohjeet, että viisumin jatkaminen pitää laittaa vireille viimeistään 12. päivä marraskuuta. Ajattelin, että olenpa kelpo poika, kun etuajassa tulen asiaa hoitamaan, mutta sen sijaan sainkin (pienet) moitteet, että voivoi, tulee kiire, tulee kiire. Näin.  Hommat onneksi sujuivat nopeasti. Sain ohjeet, kuinka hoitaa viisumimaksu (1000 ruplaa), jonka jälkeen hiihtelin lappu kädessä lähimpään pankkiin. Pankissa ei onneksi hirveästi ollut ihmisiä ja käytössä oli vuoronumerosysteemi.  Parasta oli, että aina kun numero vaihtuu, tuli hitaasti ja selvästi kuulutus: ”numero xxx, tulkaa luukulle y”.

Sitten takaisin kv-asiainosastolle, jossa oli selvinnyt, että työsopimukseni, joka myös viisumin käsittelyä varten tarvitaan, oli laitettu varmaan talteen, mutta paikasta ei ollut täyttä varmuutta. Jäivät selvittämään asiaa, kun poistuin.

Illalla tapasin Anjan luokassa ja katsoimme lähipäivien ohjelmaa. Selvisi myös, että pääsen joululomalle vähän laskemaani aikaisemmin, mikä oli mukava uutinen. Ihan jouluaatoksi en ehdi Suomeen, mutta aika pian sen jälkeen.  Muoviämpäridraamakin oli saanut jatkoa. Anja oli illalla tuonut uuden ämpärin luokkaan ja aamulla sekin oli hävinnyt! Anja oli kysellyt siivoojilta asiasta, mutta he eivät olleet tienneet asiasta. Anja oli kuitenkin pyytänyt saada katsoa heidän kaappiinsa, ja siellähän ämpäri oli ollut. Erikoista hommaa. Tässä olisi sopiva tehtävä kolmelle etsivälle. Katoavan tavaran vuoksi luokan avaimet ovat nyt vain opettajilla ja asuntolan johtajalla.

Loppuilta meni Pasilaa katsoessa ja huomisen tunteja valmistellessa.

Perjantaina oli opetusta 3x90 minuuttia. Ensimmäisestä ryhmästä taas paikalla 2/6 ja toisesta 3/6. Jos laskee, että opetusta oli 6 tuntia ja opiskelijoita yhteensä viisi, niin opetin keskimäärin 0,83 opiskelijaa tunnissa. Tunnit sinänsä olivat ainakin itsestäni kivoja. Puhuttiin, katsottiin sarjakuvia ja kuunneltiin vähän musiikkia perinteisemmän opiskelun ohella.

Illalla skypetin ja kävin naapurissa teellä. Paikalla olivat entinen suomen opiskelija Mila ja Łukasz. Louis saapui vähän myöhemmin. Kielisekamelska oli taas melkoinen, kun joka kielelle (puola, venäjä, suomi, englanti) löytyi ainakin kaksi puhujaa. Sain tietää, että naapurini oli päättänyt hankkia itselleen hillerin. Mielenkiintoista. Hillerin nimeksi on tulossa Monica, tosin kirjoitusasusta en ole varma. Oma ehdotukseni olisi ollut Ruben, Ruben Hilleri.

Urmas U.

70. ja 71. päivä (ti 6.11. ja ke 7.11.)

Tiistaiaamuna vuoteeni voimakenttä oli poikkeuksellisen voimakas, ja vielä tunti kellonsoiton jälkeenkin horrostin menemään. Senpä vuoksi suunnitelmat aamupäivän tehokkaasta hyödyntämisestä haihtuivat unihiekan mukana. No, samapa tuo. Mitä enemmän nukkuu, sitä vähemmän tarvitsee olla hereillä.

Töit’ oli kahdestatoista eteenpäin, ja ennen sitä kävin laitoksella allekirjoittamassa papereita, muun muassa kolmivuotissuunnitelman omista töistäni. Mukavaa oli, että sain käännöksen papereista, jotka allekirjoitin. Aina kun näin ei ole ollut. Tiedä vaikka olisin pernani lupautunut luovuttamaan jossakin paperissa.  Jos viihdyn täällä kolme vuotta, niin tieteellistä artikkelia ja oppimateriaalin tuottamista olisi luvassa.

Töissä opiskelijoita oli paikalla kaksi kuudesta, joten heikohko osallistumisprosentti jälleen kerran. Pakko sanoa, että vähän motivaatiota syö, kun pääsääntöisesti yli puolet on poissa tunneilta. Mitähän sitä keksisi osallistujakadon lopettamiseksi? Hassuja hattuja?

Kerron vähän suomen luokasta. Luokkamme on muuten hyvä, mutta liitutaulu on erittäin kulunut, minkä vuoksi liidusta jää vain haalea jälki. Varsinkin alkusyksyllä, kun päivät olivat vielä valoisampia, opiskelijoiden oli heijastuksen, ja ehkä käsialani, vuoksi vaikea saada selvää taulukirjoituksesta. Luokassa ei ole lavuaaria, joten sen virkaa on toimittanut punainen muoviämpäri, jossa on saanut kasteltua taulusienenä toimineen rätin. Luokassa on myös uudet ikkunat, minkä vuoksi siellä on aina mukavan lämmin ja sen seurauksena alakerran yövaksit käyvät luokassa nukkumassa. I kid you not. Anja oli mennyt viime vuonna luokkaan myöhään illalla, ja vaksi oli röhnöttänyt patjalla keskellä luokkaa.

Meillä on luokassa oma, suunnilleen kahden kenkälaatikon kokoinen kopiokone. Yliopistollakin voisi kopioida, mutta a) sinne on matkaa ja b) kopioimiseen tarvitsee kirjalliseen luvan esimieheltä. I kid you not. Sen vuoksi oma kopiokone, vaikkakin vanha lousku, jolla saa yhden kopion kerrallaan, on luksusta. Työnjako on sellainen, että opiskelijat kustantavat paperin ja opettajat, siis minä ja Anja, musteen. Vastineeksi opiskelijat saavat opetusmateriaalin itselleen. Koska kopiointi on tosiaan luvan takana, monet opettajat tekevät niin, että keräävät paperit aina takaisin. Pari viikkoa sitten luokasta alkoi kadota kopiopaperia. Koska paperi on opiskelijoiden ostamaa eikä ns. firman paperia, niin laitoimme paperin lukkojen taakse kaappiin, johon vain opettajilla on avain. Tiistaina sitten yllätyksekseni huomasin, että nyt punainen muoviämpärimme oli hävinnyt. Ämpäri on ollut ilmeisesti useamman vuoden luokassa, joten esim. siivoojat eivät sitä erehdyksessä ole voineet ottaa. Kostoko elää papereiden piilottamisesta?

Keskiviikkona oli opetusta 3x90 minuuttia, joten ihan kunnon työpäivä oli. Yritin elävöittää yhtä tunneista soittamalla Youtubesta musiikkia, mutta eikös rakennuksen langaton verkko ollut niin hitaalla, että yritykseksi jäi, vaikka annoin sivun latautua minuuttitolkulla ennen yritystä. Siis varsin perinteinen opettaja ja teknologia -pläjäys. Jos koululuokkiin tulisi valvontakamerat, niin ehdottaisin, että kopiot nauhoista menisivät Markus Kajolle, ja hän voisi juontaa Naurun paikka -tyyppistä ohjelmaa, jonka videopätkissä opettajat yrittäisivät saada laitteita toimimaan. ”Mistäs tämä menee päälle? Ennen se aina meni tästä…” Itse katsoisin!

Kotona olin puoli neljän aikaan ja sitten sipulifetamunakkaan voimin internetin ihmemaailmaan. Sitten kesken selailun meni yhteys poikki. Arvelin tönäisseeni piuhaa, jonka olen ennestään havainnut herkäksi häiriöille. Lukuisten yhteydenottoyritysten ja ärräpäiden jälkeen jouduin toteamaan, että johto ei ole nyt syypää.  Totesin tilanteen lohduttomaksi. Olin vailla pääsyä turhan tiedon valtatielle. Tunsin jo elämänhaluni kaikkoavan. Ahdistuin niin pahasti, että menin sohvalle pitkäkseni ja ryhdyin lukemaan Remestä. Noin vartin välein ristin käteni, loin katseeni yläilmoihin ja kävin kokeilemassa yhteydenottoa. Ei tulosta. Sain kuulla Łukaszilta, että hänellä on sama ongelma. Kolmen pitkällisen tunnin jälkeen rukouksiini vastattiin ja koneeni puikahti nettiin niin että kapse kävi ja kävyt lentelivät! Riemurasiaankin oli kolmessa tunnissa tullut vaikka mitä uutta! Heti tuntuu, että on helpompi hengittää ja suhtaudun kuluttajana tulevaisuuteen valoisammin. Siispä positiivisin mielin painan tänään pääni pielukselle.

Urmas U.

68. ja 69. päivä (su 4.11. ja ma 5.11.)

Ei hirvittävästi kerrottavaa, kun en ole kauppaa pidemmälle kotoa poistunut, joten toimikoon tämä kirjoitus lähinnä elonmerkkinä. Henki siis pihisee, tiedä sitten, onko alkavaa astmaa, vai mitä.

Sunnuntaina skypeilin perheeni kanssa ja sain kuulla, että talouteen oli ilmestynyt puolikas suomenhevonen. Ho-hoo! Olen kerran elämässäni kokeillut ratsastamista, ja se oli aika mielenkiintoista. Ehkä nyt uudestaan, kun hevoinenkin löytyy. Tosin en tiedä, miten puolikkaalla hevosella ratsastaminen onnistuu. Ja joka tapauksessa ensin pitää hommata buutsit ja hillitön stetsoni!

Aamupäivällä tuli taas vaihteeksi palohälytys, joka vain jatkui, jatkui ja jatkui. Noin 5 minuutin kohdalla aloin taas hätäillä, että mitä jos tämä onkin totista totta. Siis ulkovaatteet niskaan ja käytävään. Pääsen 5 m eteenpäin, niin joku tulee vastaan teekuppi kädessä. Hmm. Jatkan vielä eteenpäin, pääsen respaan saakka, jossa siivooja löhöää sohvalla ja katsoo kyllästyneenä töllöä. Siispä väärä hälytys, jälleen kerran.

Koko päivän satoi lunta/räntää, joten pihalle ei taaskaan huvittanut mennä. Illalla yllätin itseni tekemällä kunnon lihaskuntoharjoituksen. Jo toinen tällä viikolla! Muuten tapoin aikaa mm. kuuntelemalla Youtubesta Miljoonasateen Marraskuuta ja jollottamalla mukana. Mutta mitä tarkoittaa ”yli taivaan päivät niin kuin varisparvi raahautuu”? Jos Vintiöt vielä pyörisi, niin Juha ”Watt” Tolvanen voisi tätä Hessu Salolta kysyä.

Yöllä luin toista tai kolmatta kertaa yhden lempikirjoistani, nimittäin J.M. Coetzeen Disgrace-teoksen. Se on suomennettu nimellä Häpeäpaalu. On tietysti vähän väsynyttä hehkuttaa Nobel-kirjailijan Booker-palkittua kirjaa, mutta kun se on niin hyvä! Pidän siitä, kun kirja herättää ajatuksia, muttei anna yksioikoisia vastauksia. Erityisesti tässä pidän siitä, miten häpeä toistuu teemana opuksessa monella tasolla ja miten ihmiset siihen reagoivat. On myös kiinnostavaa, miten sama juonikuvio varioi tarinassa. Kerronnaltaan kirja on aika tyypillinen aikansa tuote: kerronta on modernisti preesens-muodossa ja kertojan luotettavuus on kyseenalaista. Ei missään nimessä vaikea luettava, antaa ajateltavaa ja vain reilu 200 sivua. Tässä siis Urmas U:n joululahjavinkki näkevälle ja lukutaitoiselle lähimmäiselle!

Maanantai oli tosiaan vapaapäivä, kuten kerroin, mutta kauppa oli auki ihan normaalisti. Kenen muun kuin opiskelijoiden ja opettajien vapaapäivä, se jäi siis arvoitukseksi. Kävin kävelyllä, mutta yöllä oli tullut vettä, joten maa oli loskassa ja kävely yhtä liukastelua. Tulipa silti ulkoiltua.

Olen laatinut kahden viikon ruokalistan, että tulisi syötyä muutakin kuin lohipastaa, linssikeittoa ja munakasta. Tänään vuorossa oli ananas-riisicurry. Vähän hankaloittaa ituhipin ruokailua, kun ei soijatuotteita ole saatavilla. Hyvä puoli on, että kalaa ja esim. papuja ja pähkinöitä on tullut syötyä enemmän. Tuoretiski on lähikaupassani mittava, ja monet ihmiset näyttävät hakevan itselleen päivän appeen sieltä. Itseäni vain epäilyttää, että kuinkahan tuoreita mahtavat kalatiskin antimet olla.

Illaksi minut oli kutsutta naapuriin iltateelle, mutta vierailu peruuntui, kun Łukaszin pitikin mennä klo 22 kirjastolle! Asia liittyi jotenkin puolalaisen valokuvaajan näyttelyn, jota naapurini oli ollut järjestämässä, purkamiseen. Tunsin piston sydämessäni, sillä olin vakaasti aikonut käydä näyttelyn katsomassa, jo ihan kohteliaisuussyistäkin. Auts. No, nyt en vain navankaivelulta ehtinyt.

Urmas U.

66. ja 67. päivä (pe 2.11. ja la 3.11.)

Rutiineja rikkoakseni tällä kertaa aloitan vitsillä.

Risteilyllä olevan laivan ensimmäisen luokan hyttiin kurkistaa matruusi ja kysyy hytissä olevalta herrasmieheltä:

-          Anteeksi, herra, olen tämän laivan sähkömies. Eräs nainen sai sähköiskun. Sattuisiko teillä olemaan konjakkia ja sitruunaviipaletta?

-          Tietysti, totta kai. Tuossa, ottakaa vain.

-          Paljon kiitoksia…

Matruusi sulkee hytin oven, kulauttaa kertaheitolla konjakin kurkkuunsa, pureskelee päälle sitruunaa ja virkkaa:

-          Hitto, kuinka monta vuotta olenkaan ollut töissä tällä laivalla, ja aina vain sähköiskun näkeminen jotenkin järkyttää!

Perjantaina oli opetusta 6 tuntia. Lukujärjestyksemme muuttui, kun harjoittelussa ollut ryhmä palasi alkuviikosta opetukseen, enkä tämän vuoksi joutunut enää perjantaina menemään yliopistolle opettamaan vaan sain olla omassa luokassa. Anja puolestaan oli päällekkäisten tuntien vuoksi yliopistolla. Aamulla laitoksen sihteeri oli kysellyt huolestuneena Anjalta, että olenko sairaana, kun minua ei näy. Anja oli selittänyt tilanteen. Kiva, kun joku huolehtii. Opiskelijoista oli molemmista ryhmistä tasan puolet paikalla.

Töiden jälkeen kiiruhdin nopeasti kauppaan ennen pahinta ruuhkaa. Kassat vetävät aika huonosti ja toppatakissa jonottaminen liian lähellä seisovien ihmisten ja lumiauran lailla puskevien mummojen kanssa on kuvottavaa. Ehdin onneksi.

Tavallisten kolkutusten lisäksi asuntolassa on jokin remontti käynnissä. Kupruilleita maaleja on rapsuteltu pois, joten aikonevat maalata käytävien seiniä. Tässä vaiheessa näky on vielä aika karu.

Lauantai oli täälläkin pyhäpäivä. En tiedä, keiden kaikkien elämään se vaikutti, sillä kaupat ainakin olivat normaalisti auki. Opin myös, että jos Venäjällä pyhä- tai juhlapäivä sattuu viikonlopulle, seuraava arkipäivä on vapaa. Niin nytkin. En sitten tiedä, ovatko kaupat kuitenkin auki silloinkin.

Lauantain sluibailin koko päivän sisätiloissa. Hetken hyvin talviselta näyttänyt sää on muuttunut loskakeliksi, eikä pihalle huvittanut mennä. Luin, näpräsin koneella ja kuuntelin Cecil Taylorin Jazz Advance -levyä. Pakko tunnustaa, että free jazz ei ole aivan ominta aluettani. Parista Ornette Colemanin levystä pidän, mutta Tayloria jaksan noin yhden kappaleen kerta-annoksina. Hän vaikuttaa soittavan pianoa pikemminkin kyynärpäillä kuin sormilla, joten ärsytyskynnys ylittyy nopeasti. Siinä mielessä pakko nostaa hattua, että yli 50 vuotta vanha levytys kuulostaa edelleen erittäin modernilta. Halukkaat voivat kuunnella vaikka tämän:

http://www.youtube.com/watch?v=4AFf8HpVFuw

Urmas U.

64. ja 65. päivä (ke 31.10. ja to 1.11.)

Keskiviikkona oli toistaiseksi työteliäin päivä tuntimääräisesti, kun opetusta oli 3x90 min. Kovin raskaaksi ei päivä kuitenkaan muodostunut, kun ensimmäisellä tuplatunnilla oli taas kaksi opiskelijaa kuudesta paikalla (ja tietenkin eri tyypit kuin viimeksi), seuraava meni toisen ryhmän kanssa kokeeseen valmistautuessa ja viimeisellä tunnilla oli sitten koe. Huokailuista ja silmien pyörittelystä päätellen koe oli vaikea.

Illalla kertailin venäjän monikon genetiivin muodostusta. Ei muuten ole aivan yksinkertaista. Morfologialtaan vaikein kielioppijuttu venäjässä, mihin olen tähän mennessä törmännyt.

Loppuillan kuntoilin, kuuntelin jaskaa ja soittelin. Pasilaakin katsoin. 

Ehdin päivällä jo miettiä, ettei ole tullut palohälytyksiä pitkään aikaan, ja ilmeisesti manasin ne syvyyksistä taas esille, sillä illan mittaan tuli pari minuuttitolkulla kestänyttä hälytystä, välissä vain pieni tauko.

Torstai ja yhä nettini toimii, pimpelipom. Joku siis oli maksanut laskuni, tai sitten en vain tajua yhtään, miten paikallinen systeemi toimii.  Voi hyvin olla jälkimmäinenkin.

Opetusta oli vain 1x90 min. Päällekkäisten opetustuntien vuoksi olin evakossa yliopistolla ja olin taas liemessä, kun en meinannut löytää luokkaa. Tyhmänä oletin, että jos saman oven takaa löytyy kaksi luokkaa, ovessa on molempien luokkien numero. Voi minua tyhmyriä! Imperatiivin opiskelu ei ollut ryhmällä vaikeahkon kokeen jälkeen aivan kiinnostavuuslistan kärkipäässä, mutta jotkut, kenties edellispäiväisen kokeen vaikeuden säikäyttäminä, yllättivät aktiivisuudellaan.

Töiden jälkeen kävelin pitkän kautta kotiin, että sain liikuntaa tällekin päivälle. Toppatakki oli vähän liikaa nollakelille, mutta mitäpä tuosta.

Työpäiväni aikana sänky patjoineen oli käyty vaihtamassa. Saattoi olla, että yrittivät jo aamulla tulla vaihtamaan, kun saatoin sänkyyn kuulla jotakin koputtelua, mutta nukuin vielä enkä saanut raahauduttua avaamaan. Sängyn vaihto oli sikäli positiivinen elämys, että sekä runko että patja vaikuttavat uusilta ja ovat lisäksi entistä leveämpiä. Haittapuoli on se, että edelliseltä opettajalta perimäni petauspatja on nyt liian kapea. Tämä majoitusrakennus ei nimittäin harrasta sängyissään petauspatjoja. Liekö maan tapa. Pitää yrittää kuirailla vanhalla, pärjätä ilman tai käydä ostoksilla.

Iltapuhteeni olivat samat vanhat.

Viimeaikaisen, venäläislasten huostaan ottamisista nousseen hälyn vuoksi seuraava vitsi mediasta on ajankohtainen:

Yleisurheilukilpailut USA:n ja Neuvostoliiton välillä. Juoksukilpailuissa oli kaksi osallistujaa, ja amerikkalainen voitti. Neuvostoliittolaiset lehdet kirjoittivat: ”100 metrin juoksussa neuvostoliittolainen oli ensimmäisten joukossa, amerikkalainen juoksija oli toiseksi viimeinen.”  

Urmas U.