70. ja 71. päivä (ti 6.11. ja ke 7.11.)

Tiistaiaamuna vuoteeni voimakenttä oli poikkeuksellisen voimakas, ja vielä tunti kellonsoiton jälkeenkin horrostin menemään. Senpä vuoksi suunnitelmat aamupäivän tehokkaasta hyödyntämisestä haihtuivat unihiekan mukana. No, samapa tuo. Mitä enemmän nukkuu, sitä vähemmän tarvitsee olla hereillä.

Töit’ oli kahdestatoista eteenpäin, ja ennen sitä kävin laitoksella allekirjoittamassa papereita, muun muassa kolmivuotissuunnitelman omista töistäni. Mukavaa oli, että sain käännöksen papereista, jotka allekirjoitin. Aina kun näin ei ole ollut. Tiedä vaikka olisin pernani lupautunut luovuttamaan jossakin paperissa.  Jos viihdyn täällä kolme vuotta, niin tieteellistä artikkelia ja oppimateriaalin tuottamista olisi luvassa.

Töissä opiskelijoita oli paikalla kaksi kuudesta, joten heikohko osallistumisprosentti jälleen kerran. Pakko sanoa, että vähän motivaatiota syö, kun pääsääntöisesti yli puolet on poissa tunneilta. Mitähän sitä keksisi osallistujakadon lopettamiseksi? Hassuja hattuja?

Kerron vähän suomen luokasta. Luokkamme on muuten hyvä, mutta liitutaulu on erittäin kulunut, minkä vuoksi liidusta jää vain haalea jälki. Varsinkin alkusyksyllä, kun päivät olivat vielä valoisampia, opiskelijoiden oli heijastuksen, ja ehkä käsialani, vuoksi vaikea saada selvää taulukirjoituksesta. Luokassa ei ole lavuaaria, joten sen virkaa on toimittanut punainen muoviämpäri, jossa on saanut kasteltua taulusienenä toimineen rätin. Luokassa on myös uudet ikkunat, minkä vuoksi siellä on aina mukavan lämmin ja sen seurauksena alakerran yövaksit käyvät luokassa nukkumassa. I kid you not. Anja oli mennyt viime vuonna luokkaan myöhään illalla, ja vaksi oli röhnöttänyt patjalla keskellä luokkaa.

Meillä on luokassa oma, suunnilleen kahden kenkälaatikon kokoinen kopiokone. Yliopistollakin voisi kopioida, mutta a) sinne on matkaa ja b) kopioimiseen tarvitsee kirjalliseen luvan esimieheltä. I kid you not. Sen vuoksi oma kopiokone, vaikkakin vanha lousku, jolla saa yhden kopion kerrallaan, on luksusta. Työnjako on sellainen, että opiskelijat kustantavat paperin ja opettajat, siis minä ja Anja, musteen. Vastineeksi opiskelijat saavat opetusmateriaalin itselleen. Koska kopiointi on tosiaan luvan takana, monet opettajat tekevät niin, että keräävät paperit aina takaisin. Pari viikkoa sitten luokasta alkoi kadota kopiopaperia. Koska paperi on opiskelijoiden ostamaa eikä ns. firman paperia, niin laitoimme paperin lukkojen taakse kaappiin, johon vain opettajilla on avain. Tiistaina sitten yllätyksekseni huomasin, että nyt punainen muoviämpärimme oli hävinnyt. Ämpäri on ollut ilmeisesti useamman vuoden luokassa, joten esim. siivoojat eivät sitä erehdyksessä ole voineet ottaa. Kostoko elää papereiden piilottamisesta?

Keskiviikkona oli opetusta 3x90 minuuttia, joten ihan kunnon työpäivä oli. Yritin elävöittää yhtä tunneista soittamalla Youtubesta musiikkia, mutta eikös rakennuksen langaton verkko ollut niin hitaalla, että yritykseksi jäi, vaikka annoin sivun latautua minuuttitolkulla ennen yritystä. Siis varsin perinteinen opettaja ja teknologia -pläjäys. Jos koululuokkiin tulisi valvontakamerat, niin ehdottaisin, että kopiot nauhoista menisivät Markus Kajolle, ja hän voisi juontaa Naurun paikka -tyyppistä ohjelmaa, jonka videopätkissä opettajat yrittäisivät saada laitteita toimimaan. ”Mistäs tämä menee päälle? Ennen se aina meni tästä…” Itse katsoisin!

Kotona olin puoli neljän aikaan ja sitten sipulifetamunakkaan voimin internetin ihmemaailmaan. Sitten kesken selailun meni yhteys poikki. Arvelin tönäisseeni piuhaa, jonka olen ennestään havainnut herkäksi häiriöille. Lukuisten yhteydenottoyritysten ja ärräpäiden jälkeen jouduin toteamaan, että johto ei ole nyt syypää.  Totesin tilanteen lohduttomaksi. Olin vailla pääsyä turhan tiedon valtatielle. Tunsin jo elämänhaluni kaikkoavan. Ahdistuin niin pahasti, että menin sohvalle pitkäkseni ja ryhdyin lukemaan Remestä. Noin vartin välein ristin käteni, loin katseeni yläilmoihin ja kävin kokeilemassa yhteydenottoa. Ei tulosta. Sain kuulla Łukaszilta, että hänellä on sama ongelma. Kolmen pitkällisen tunnin jälkeen rukouksiini vastattiin ja koneeni puikahti nettiin niin että kapse kävi ja kävyt lentelivät! Riemurasiaankin oli kolmessa tunnissa tullut vaikka mitä uutta! Heti tuntuu, että on helpompi hengittää ja suhtaudun kuluttajana tulevaisuuteen valoisammin. Siispä positiivisin mielin painan tänään pääni pielukselle.

Urmas U.