196. ja 197. päivä (pe 26.4. ja la 27.4.)

BLOGI TAUOLLA, URMAS U. SUOMESSA 27.4.–12.5.!

Perjantai meni mukavan joutuisasti, kun opetusta oli 6 h. Kuuntelin molempien ryhmien kanssa Aki Sirkesalon kappaleen Mustankipee ja opettelimme rakkauteen ja parisuhteeseen liittyviä sanoja, joista sitten opiskelijat kirjoittivat dialogeja. Yksi sana sanalistassa oli anoppi, ja pari opiskelijaa käänsi minulle venäläisen anoppivitsin, joka menee näin: Mies menee ampumaradalle anoppinsa kanssa, mutta radan valvoja estää pääsyn ja sanoo, että omien maalitaulujen tuominen on kiellettyä.

Töiden jälkeen vain hengasin kotona ja yritin saada ajan kulumaan. Lähinnä roikuin koneella, pakkailin laukkuja, vähän siivosin yms. Lauantain matkaohjelmassa oli lento klo 7.30 ja junalla Pietarista eteenpäin klo 15.25.

Lauantaiaamuna puhelimen herätyskello soi klo 4.00. Oli aika pirtsakka olo noin kahden tunnin unien jälkeen. Aamupalaksi kuppi teetä, banaani ja lautasellinen puuroa, jonka jälkeen taksilla kentälle. Kentällä olin klo 5.30. Kuuden jälkeen alkoi lähtöselvitys, jonka jälkeen sai suoraan mennä turvatarkastukseen. Muuten kaikki meni ihan mukavasti, mutta nuorisokielellä pientä ”kuumotusta” aiheutti se, että lipussani luki eri portti (portti 2) kuin kentän infotauluilla (portti 3). Menin ensiksi lipussani lukeneelle portille 2. Istuin jonkin aikaa odottamassa, kunnes päätin kysyä asiasta ohikulkevalta virkailijalta. Kysyin venäjäksi, että mikä portti Pietariin, kaksi vai kolme. Portti kaksi, hän vastasi ja näytti sormillaan kahta sormea. Istuin, odotin ja haukottelin. Jonkin aikaa varrottuani aloin ihmetellä, kun odotustilaan tuli ihmisiä lippu kädessä, he kysyivät virkailijoilta jotakin ja lähtivät pois. Ajattelin, että joutessani käyn katsomassa portilla 3, mitä siellä tapahtuu. Odottelin siellä hetken aikaa, kun tuli virkailija, joka sanoi jotakin ja ihmiset alkoivat muodostaa jonoa. Portin päällä oleva infotaulu oli pimeänä, ja kysyin jonossa olleelta matkustajalta, että Pietariin? Hän nyökkäsi, joten kävin jonon jatkoksi. Pian myös infotauluun syttyi lentoni numero ja määränpää, jolloin tiesin vihdoin olevani oikeassa paikassa. Ihmettelen vain, että mikä informaatiokatkos oli minun ja virkailijan välillä, kun sain häneltä väärää tietoa.

Pietarissa oltiin vähän ennen yhdeksää, ja 9.10 istuin jo matkalaukkuni kanssa pikkubussissa kohti Moskovskayan metroasemaa. Ripeää toimintaa matkalaukuista vastanneilta lentokenttätyöntekijöiltä! Metrolla jatkoin Suomen asemalle Leninin aukiolle. Siellä olin noin klo 10. Varovaisuuttani olin ostanut liput vasta junaan, joka lähti klo 15.25, joten odotusaikaa oli aika lailla. Olisin ehtinyt kevyesti aikaisempaankin junaan (11.25), mutta koska kuulun ei vara venettä kaada ja mieluummin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa -koulukuntaan, en näin tehnyt. En myöskään ollut halunnut jättää lipun ostamista asemalle siltä varalta, että junat ovatkin täynnä, mikä sittemmin osoittautui turhaksi peloksi.

Aikaa tapoin ensiksi istumalla Burger Kingissä, jossa hurahti kaksi tuntia aika kivuttomasti kahvia ryystäen ja kirjaa lukien. Sen jälkeen kävelin vähän aseman ympäristössä ja morjestin Leninin patsasta. Tässä kuvamateriaalia (taustalla Suomen asema):

Tässä muistin virkistykseksi kuva Arkangelin Lenin-patsaasta:

Tämän jälkeen kävin läheisessä kirjakaupassa, mutten malttanut ostaa mitään, vaikka Nietzschen Näin puhui Zarathustra olisi ollut halvalla venäjäksi. En siitä ymmärtänyt oikein mitään suomeksikaan. Sitten taas kahville ja lukemaan kirjaa. Siinä se aika kului.

Junassa oli pieni episodi, kun venäläinen tullivirkailija tuli kysymään kysymyksiään ja kysyi, onko minulla lääkkeitä mukana. Sen verran rehti-Reino olen, että kun suoraan kysytään ja varsinkin, reseptilääkkeistäni oli myös reseptit mukana, niin vastasin myöntävästi. Tullimieshän kiinnostui kovasti, että mitä lääkkeitä ja mihin tarkoitukseen. Sain sitten selittää korviaan höristeleville kanssamatkustajille sairauksistani. Myös reseptejä tullimies tiirasi kovin tarkasti. Tovin katselun jälkeen tullimies sanoi, että niistä pitää tehdä tulliselvitys. Olin aivan moilasena. Mikä helvetin selvitys pitää tehdä lääkkeistä, jotka suomalainen lääkäri on minulle määrännyt, jotka on ostettu Suomesta ja joita nyt vein mukanani omaan käyttöön takaisin Suomeen? Joo, mutta selvitys pitää tehdä. Kiukusta puhisten etsin tulliselvityslomakkeet junavaunusta ja aloin täyttää. Lomake ja sen ohje olivat niin vaikeaselkoisia, etten reilun kuuden vuoden suomen kielen yliopisto-opinnoillani saanut siitä tolkkua. Täyttelin, mitä täyttelin, ja ajattelin, että kysyn sitten kun lomaketta tullaan kysymään. No, sitä ei sitten tultu kysymään missään vaiheessa. En sitten tiedä, olisiko minun pitänyt lähteä kiertämään koko junaa kyseistä tullimiestä etsien vai oliko kyse vain venäläisen viranomaisen mulkkuudesta, mutta lomake jäi sitten matkamuistoksi. Kysyin Suomen puolella suomalaiselta tullimieheltä, että mistähän tässä mahtoi olla kyse, mutta hän ei osannut sanoa. Ensi kerralla minulla ei ole lääkkeitä mukana, jos kysytään.

Nyt lomailen pari viikkoa ja jatkan taas blogin kirjoittamista toukokuun puolivälissä.

Urmas U.

194. ja 195. päivä (ke 24.4. ja to 25.4.)

Keskiviikkona oli tutusti opetusta 4 tuntia. Maantuntemus-kurssilla opiskelijat kertoivat suomalaisista yrityksistä ja kolmannen kurssin kanssa katsottiin predikatiivin sijanvaihtelua (esim. kuppi on puhdas mutta vesi on puhdasta).

Päivä oli niin nätti, että töiden jälkeen lähdin ottamaan vähän kuvia. Ohessa muutamia otoksia.

 Kaunista arkkitehtuuria:

 Euromasterin Arkangelin konttori?

Kuten sanottu, roskia riittää:

Myisitkö kultasi tänne?

Torstai oli opetukseton päivä. Nukuin myöhälle, kävin maksamassa nettiyhteyteni toukokuulta sekä poikkesin kirjastossa. Kaupassakin kävin. Siellä alkaa olla jo aika paljon pääsiäiskrääsää. Niin, pääsiäinen on ortodokseilla tänä vuonna toukokuun viidentenä. Pääsiäinen ei ole täällä vapaapäivä, koska se on kirkollinen juhla. Toukokuun alussa on muutenkin kivasti juhlia, kun kuun ensimmäinen on kevään ja työn päivä, viides päivä pääsiäinen ja yhdeksäs on voiton päivä (toisen maailmansodan loppumispäivä).

Illalla hoidin tulevaan matkaani liittyviä asioita, pakkasin laukkua yms. Lauantaina siis tulen pariksi viikoksi Suomeen, mikä on varsin mukavaa. Pieni tauko katkaisee kevään kivasti. Kouluaikana sanottiin aina, kun joku opettaja oli vähän pitempään poissa, että se on varmaan ”Törnävällä lataamassa akkuja”, toisin sanoen mielisairaalassa. Lauantaina päivitän vielä blogia, sitten pidän kirjoitustauon.

Latausta odottaen

Urmas U.

192. ja 193. päivä (ma 22.4. ja ti 23.4.)

Työviikko alkoi viidennen kurssin suullisten tenttien vastaanotolla. Tentissä oli kaksi tehtävää: Toinen oli kysymys kevään tuntien aiheista, jotka oli etukäteen annettu opiskelijoille. Tenttitilanteessa sitten arvottiin, kuka saa minkäkin kysymyksen. Toinen tehtävä oli kertoa tenttitilanteessa jaetusta tekstistä ja kääntää siitä osa. Tekstit olivat tällä kertaa Anna-Leena Härkösen kolumneja. Kun oli itse juuri lukenut tekstit ja kun tunnollisimmat selittivät kovin perusteellisesti, alkoi vähän tulla jo Härkönen korvista. Noin kolme ja puoli tuntia meni viiden opiskelijan tenteissä. Onneksi ei ollut enempää opiskelijoita tuossa ryhmässä.

Tenttien jälkeen ehdin syömään ja sitten takaisin luokkaan opettamaan. Tunti keskeytyi iloisissa merkeissä, kun minulle soitettiin työhaastattelukutsu. Kyseinen rehtori tosin oli aika kuutamolla, kun sanoin olevani nyt Venäjällä, minkä toki olin jo hakemuksessa kertonut. Mutta mitäpä tuosta.

Illan ratoksi jumppasin ja siivosin. Kovin ihmettelen vieläkin sitä, että miksi lattian muovimattoa ei voitu liimata kiinni kunnolla, kun lattia remontoitiin. On aika ärsyttävää, että muovimatto tarraa kiinni suulakkeeseen varsinkin, kun imuroi nurkkia.

Lisäksi illalla aloitin uutta kirjaa, näet sunnuntaina sain Conradin Lord Jimin luettua. En pitänyt siitä kovinkaan paljon. Henkilöt eivät oikein herättäneet kiinnostusta, ja tarina eteni tuskallisen hitaasti. Aika väen vängällä piti lukea loppuun. Kerronta oli kyllä mielenkiintoisen kompleksista, tai toisesta näkökulmasta katsottuna sekavaa, kun välillä oli kaikkitietävä kertoja, mutta sitten siirryttiin kerrontaan yhden kirjan henkilön kautta. Myös upotuksia oli välillä tolkuttomasti: edellä mainittu henkilö kertoo ystävilleen tarinaa, jossa joku kertoo tarinaa, jonka joku on kuullut joltakulta. Ei tämäkään huono kirja ollut, mutta esimerkiksi Nostromon tarina vain oli kiinnostavampi. Näiden kahden kirjan perusteella lukijaterveiseni Conradille haudan taakse ovat, että olisit tiivistänyt, hyvä mies!

Tiistaina olivat ensimmäiset Maantuntemus-kurssin harjoitukset. Aiheena olivat Suomen suurimmat kaupungit, ja jokainen opiskelija piti pienen esitelmän yhdestä kaupungista. Vähän heräsi epäilyjä, että osalla aineisto oli hankittu Wikipediasta suoraan kopioimalla ja liittämällä, kun esityksissä oli fraaseja kuten ”kaupunki nousi kukoistukseen…”. Muuten olin tyytyväinen suorituksiin.

Töiden jälkeen tulostelin tehtäväpapereita ja erehdyin laittamaan valot päälle, kun oli useampi sähkölaite päällä, niin sulake räpsähti taas. Ja eikun respaan asiaa selittämään. Asuntolan korjausvastaavat, kutsuttakoon heitä vaikka nimillä Älli ja Tälli, tulivat napsauttamaan sulakkeen takaisin päälle ja vannottivat, että vedenkeitin ja hella eivät saa olla yhtä aikaa päällä. Kielimuuri oli sen verran korkea ja piikkilankainen, että en ruvennut selittämään, että ne ovat olleet minulla joka aamu syksystä asti päällä yhtä aikaa, mutta olohuoneen kattolamppu vaikuttaa olevan ongelman lähde. Illalla monistelin harjoituksia (noin 100 arkkia yksi kappale kerrallaan manuaalisesti kaksipuolisena) ja kuuntelin samalla Sirkesaloa. Olen sitä mieltä, että Sirkesalon parhaista saisi hyvän suomenkielisen soul-levyn.

  

Loppuun taas pieni vitsi:

Tunnettu venäläinen laulaja Alexandr Vertinski, joka oli lähtenyt maasta jo tsaarin aikana, palasi Neuvostoliittoon. Hän nousi vaunusta kahden matkalaukun kanssa, laski ne käsistään, suuteli maata ja katsoi ympärilleen:

- Oletpas sinä muuttunut, Venäjä!

Hän katsoi uudestaan ympärilleen – laukkuja ei näy missään!

- Etpäs olekaan.

Urmas U. 

189. – 191. päivä (pe 19.4. – su 21.4.)

Perjantaina olin sorvin ääressä 6 tuntia. Opiskelijat olivat kiinnostuneita venäjän opiskelustani, ja niinpä esittelin heille omia venäjän oppikirjojani. He selailivatkin kirjoja kovin kiinnostuneina. Annoin myös pyynnöstä lukunäytteen, josta sain hyvää palautetta. Eipä kai kukaan päin naamaa sanoisikaan, että muuten hyvä, mutta ihan paska. Tauolla lämmittelin eilisen uusintoja ja opiskelin vähän. 6 tuntiakaan ei tunnu pahalta opetusrupeamalta, kun vain on kunnon tauko välissä. Jos pitää putkeen hölöttää 6 tuntia, niin se on aika tuskallista. Muuten päivästä ei juuri kerrottavaa olekaan. Illalla sitten vietin villin poikamiesperjantain: söin suklaata ja roikuin netissä. Voi juku!

Lauantaiaamuna edellisillan hurja elämä oli muurannut silmät niin tehokkaasti kiinni, että söin aamupalan lounasaikaan. Koko päivän satoi, joten päivän ulkoilu jäi tekemättä.  Tällä viikolla on satanut useana päivänä, ja tuntuu, että viimeisen viikon aikana lunta onkin hävinnyt hurjasti. Läheisellä leikkikentällä näkyy vielä vähän lunta, mutta muuten on alaston maa. Mutta voi luoja tätä roskien määrää! 

Päätin jättää työt sunnuntaille ja pyhitinkin päivän lähinnä kirjan lukemiselle.

Sunnuntaina nukuin taas myöhään. Iltapäivällä paiskin loput Maantuntemus-kurssin harjoitustehtävät kasaan ja kävin kävelyllä. Kun tulin kotiin ja napsautin katkaisimesta valot päälle, kuului poks. Ei tullut sähköä mihinkään. Etsin sanakirjasta sanan sähkö ja marssin respaan selittämään. Osasin sanoa, että on ongelma, sähkö ei toimi, aikaisemmin toimi. Asia meni perille, ja ukko tuli kanssani katsomaan. Sulakerasia löytyi käytävästä, mutta sitä ei saanut auki ilman työkaluja. Opin sanan ruuvimeisseli venäjäksi, kun sen pari kertaa kuulin kysyvästi toistettavan (ja kotona myöhemmin tarkistin kirjoitusasun sanakirjasta). Hain meisselin kotoa, ja ukko napsautti sulakkeen takaisin päälle. Ja valkeus tuli!

Illasta nautin sähköstä (sähkö, tuo uuttera ystävämme!) lueskelemalla kirjaani eteenpäin ja kuuntelemalla Monkia.

Loppuun pieni vitsonen, joka paitsi sopii etäsuhteessa eläville mutta sisältää myös aimo lorauksen arkiromantiikkaa.

Puhelinseksiä:

- Tunnen huulesi ja kätesi… sametinpehmeän ihosi… huohotan kuin hullu… vielä vähän ja…

- Hetki vain! Teevesi kiehuu!

Urmas U.

187. ja 188. päivä (ke 17.4. ja to 18.4.)

Keskiviikkona oli totuttuun tapaan opetusta 4 tuntia, joista ensimmäiset kaksi Maantuntemus-kurssia ja jälkimmäiset kaksi tentin valvontaa. Maantuntemuksen tunti oli tällä kertaa kiva. Sain keskustelua aikaan, eikä tullut hampaanjälkiä pöydänreunaan. Aiheeksi olin merkinnyt Suomi nyt: mistä Suomi puhuu? Käsittelimme Umayya Abu-Hannan artikkelia (Lottovoitto jäi lunastamatta), kouluasioita (PISA-tutkimukset, kouluampumiset ja Alppilan koulu) ja tasa-arvoista avioliittolakia. Kun kysyin opiskelijoilta, onko Venäjällä rasismia, sain vastaukseksi vain naurua. Ai että onko? Myöskään tasa-arvoisesta avioliittolaista he eivät olleet oikein innoissaan. Kun tunnin lopuksi pidettiin äänestys, että pitäisikö Suomeen saada tasa-arvoinen avioliittolaki, kukaan ei puoltanut ideaa. Kysyin myös, että voisivatko Venäjällä miehet kävellä käsi kädessä, niin opiskelijat vastasivat, että voisivat, mutta siitä tulisi ongelmia. Ei se ehkä hyvä idea olisi Suomessakaan, ainakaan viikonloppuna ilta-aikaan. Venäjällä on muuten ihan tavallista, että naispuoliset ystävät kulkevat yhdessä ”käsikynkässä”. Tällöin kyse ei siis ole rakkaudesta vaan ystävyydestä.

Tasa-arvoisesta avioliittolaista jatkan vielä sen verran, että olen päässäni kehitellyt markkinointislogania lakimuutokselle. Näkisin, että tässä voitaisiin lainata materiaalia rakkauden sanomaa julistavalta kristilliseltä kirkolta. Ehdotukseni on: Usko, Toivo ja avioliitto.

Torstaina ei ollut opetusta ohjelmassa, ja aloitinkin päivän perimällä karttuneita univelkoja. Muuten oikeastaan oli ihan tavallinen päivä: luin Kristiansenin Tehokkaita oppimisstrategioita -kirjaa, suunnittelin huomisia tunteja, kuuntelin jaskaa ja soittelin munniharppua. Olen noin neljäksi viikoksi venähtäneen tauon jälkeen palannut venäjän opintoihini, siispä myös opiskelin. Päivän merkittävin tapahtuma kuitenkin oli, kun onnistuin ostamaan kengännauhat kenkäkaupasta. Niitä ei tietenkään ollut esillä (hävikkivaaran vuoksi?), joten joudun myyjältä kysymään. Lisäksi onnistuin hoitamaan tilanteen, vaikka en tiennyt, mitä kengännauhat on venäjäksi. En myöskään ollut ottanut selville, kuinka pitkät edelliset paulat olivat. Sanoin myyjällä, että ”minä tarvitsen” ja viittoilin esille olleista kengistä nauhoja. Pituuskysymyksen hoidin sanomalla ”4 paria”, ja laskin ääneen mallikengästä nauhanreikien määrää. Sopivat nauhat sain, mutta ehkä pikemminkin myyjän hyvien hoksottimien kuin oman kielitaitoni ansiosta. Myönnän silti itselleni yhden kansainvälinen seikkailija -pisteen.

Loppukevennykseksi itse keksitty vitsi: Mies meni ravintolaan ja tilasi kalalautasen. Hän söi turskat, siiat, ahvenet ja sillit, mutta jätti lohet syömättä. Miksi? Koska hän oli muukalainen. Muahaha!

Urmas U.

185. ja 186. päivä (ma 15.4. ja ti 16.4.)

Maanantaina oli poikkeuksellinen päivä, nimittäin minulla oli tulevasta matkastani johtuvien lukujärjestysmuutosten vuoksi opetusta. Aloitimme opiskelijoiden kanssa passiivin 2. partisiippia (esim. syöty omena). Kuten kuvitella saattaa, oli aivan ratkiriemukasta. Lopputunnin kevennykseksi otinkin suomalaisia arvoituksia. Tässä muutama malliksi:

Kananmunan kokoinen, monen metrin mittainen.

Luuton, lihaton, mutta kaikille totuuden sanoo.

Käännä sinne, väännä tänne, et alkua huomaa, et loppua näe.

Kuka keksii vastaukset?

Loppuillasta tein ranskan harjoituksia TV5Monden sivuilta. On toki kiva, että verkossa on ilmaista oppimateriaalia, mutta laadun soisi olevan jotakin aivan muuta kuin se on. Ainakin ne materiaalit, joihin olen itse törmännyt ja joita olen käyttänyt, tuntuvat perustuvan siihen kovin tavalliseen tieto- ja viestintätekniseen ajatusvirheeseen, että jos harjoitus tehdään tietokoneella, sen sisällöllä ei ole väliä. Ajatellaan, että on jotenkin hienoa ja innovatiivista, kun opiskelija raahaa hiirellä (tai smartboardilla sormellaan) valmiiksi oikeassa muodossa olevan, puuttuvan sanan muuten valmiiseen lauseeseen. Miten tämä eroaa siitä, että opiskelija vetäisi kynällä viivan oikeaan sanaan tai ympyröisi oikean kohdan monivalintatehtävästä? Ainoa lisäarvo siitä tulee laitteiden myyjän taskuun. Molemmat edellä mainitsemani tavat ovat perinteisiä behavioristisen oppimiskäsityksen mukaisia harjoitustapoja, jotka on todettu puutteellisiksi kielenoppimistavoiksi jo 50-luvulla. Tosin silti niitä edelleen näkee paljon oppikirjoissakin. Kuten voi päätellä, suhtaudun suurella varauksella tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksiin opetuskäytössä ainakin niin kauan, kunnes joku keksii niille oikeasti oivaltavia pedagogisia sovelluksia. Dokumenttikamera on hyvä vekotin, mutta muuten ei ole liitutaulun voittanutta. Vielä kun olisi aina liituja.

Smartboardista jatkan vielä. Itse en sellaista kaipaa, mutta usein olisi kiva, jos luokassa olisi smart broad. Käännettäköön se englantia taitamattomille että fiksu muija. Kun turaa tekniikan kanssa, niin smart broad huikkaisi luokan perältä, että sulla on nyt väärä input valittuna, siksi ei näy. Tai kun yrittää miettiä, että olikos monikon illatiivissa kaikissa nominityypeissä vahva aste, niin smart broad auttaisi taas. Tai kun kolmatta kertaa pyytää opiskelijaa toistamaan kysymyksensä, eikä vielä kolmannella kerrallakaan ole varma edes siitä, millä kielellä kysymys esitettiin, taas jelppaisi smart broad. Mutta liian innokas neuvomaan ei saisi olla. Jos heti alkaisi huudella, kun vähän joutuu miettimään, niin alkaisi pian ottaa aivoon se ja kantaisin helmitaulujen viereen opetustarvikevarastoon. Rehtorille selittäisin, että ei soveltunut maahanmuuttajataustaisten oppilaiden erityisiin tarpeisiin.

Tiistaiaamun Maantuntemus-tunnilla oli politiikkaan liittyvä kotitehtävä. Viime kerralla oli puhuttu eduskunnan ja hallituksen tehtävistä ja katsottu eduskunnassa olevat puolueet. Kotitehtävänä oli selvittää hallituspuolueet. Kolmen minuutin googlaus, ajattelin. Aamulla oli paikalla neljä tyyppiä, joista yksi ei edes väittänyt yrittäneensä ja muut eivät olleet ymmärtäneet tehtävää. Huoh! Ei sitten tullut mieleen kysyä? EIkä ole ensimmäinen kerta. Vaikka rajanaapureita ollaan, niin joskus opiskelukulttuurien erot tuntuvat aivan käsittämättömän suurilta. Muu tunti puhuttiin Suomen kielipolitiikasta, mutta se ei herättänyt kommentteja. Huomenna ajattelin puhua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Jos siitä en saa irti keskustelua täällä seksuaalivähemmistöjen luvatussa maassa (Pietarissahan on kielletty ”homoseksuaalisen propagandan levittäminen”), niin puren pöydänkulmaa ja murisen.

Loppupäivä menikin sitten oikeastaan valmistellessa ja kopioidessa materiaaleja Maantuntemuksen harjoituksia varten. Kurssi on teettänyt jo nyt aivan tolkuttomasti työtä, mutta toisaalta se on ollut hyödyllinen kokemus, sillä ainakaan peruskoulussa en ole joutunut näin suuria kokonaisuuksia suunnittelemaan.

Urmas U.

183. ja 184. päivä (la 13.4. ja su 14.4.)

Sankarimatkailijapisteitä ei tullut tästäkään viikonlopusta, mutta kotihiiripisteet karttuivat kivasti: töitä, työhakemuksia, siivous, lukemista, netissä roikkumista, jumppaa, ulkoilua… Venäläisautoilijoille oli ilmeisesti lämpimän kevätsään ansiosta muu kuin ajaminen mielessä, sillä lauantaina oli kolmessa peräkkäisessä risteyksessä autot vastakkain keulat lytyssä. Lumetkin häviävät vähitellen. Ne paikat, joita on talven aikana aurattu, alkavat olla sulia, mutta esimerkiksi pääkatu Voskresenskayan jalkakäytävällä näkee, kun muutamien kauppojen edustalta on jää hakattu pois, että parhaimmillaan pakkautunutta lunta on vielä noin 30 cm.

Illaksi innostuin ostamaan kaupasta granaattiomenan. Ollessani hurjassa nuoruudessani Israelissa vapaaehtoistyössä parakkiemme takana kasvoi luonnonvaraisena kyseisiä hedelmiä tuottavia puita, ja granaattiomenan maku viekin ajatukset Zipporiin. Granaattiomenan olisi kyllä voinut suomentaa kranaattiomenaksi: niitä pieniä, punaisia kennoja lentää syödessä kuin sirpaleita heittoräjähteestä!

Lauantai-iltana sain Conradin Nostromon luettua. Se oli muuan sukulaiseni fraasia lainaten ”aivan kelvollinen”, siis erinomainen. Teoksen pääteema on aina ajankohtainen ahneus ja sen turmiollinen vaikutus ihmismieleen. Kirjassa oli paljon mielenkiintoisia, särmikkäitä henkilöitä, ja kerronta oli modernia yli sata vuotta vanhalle kirjalle. Välillä kaikkitietävä kertoja kuvasi taustoja ennen merkittävää tapahtumaa, mutta sitten tuo merkittävä tapahtuma kerrottiinkin takautumana ja kertojana oli yksi kirjan henkilöistä. Mikään postmoderni mosaiikki teos ei kuitenkaan ole, vaan ihan perinteinen tarina ajalta, jolloin kirjailijan päätehtävä ei ollut jymäyttää vaan viihdyttää lukijaa. Lopetuskin, jota pidän oikeastaan tärkeimpänä romaanin osana, oli mainio. Ainoat moitteeni tulevat oikeastaan siitä, että kirjassa oli vähän turhankin paljon henkilöitä ja ne ainakin allekirjoittaneen kuupassa menivät sekaisin. Toinen moite on, että kirja on nimetty erään kirjan henkilön mukaan, mutta hän ei ole suoranaisesti kirjan päähenkilö eikä kirja ole varsinaisesti hänen tarinansa. Siispä kirjalle olisi voinut olla parempiakin nimivaihtoehtoja. Mutta pelkkää nillittämistähän tuo on. Suosittelen, oiva opus! 

Loppuun pieni sutkaus (joka sanana tullee venäjän sanasta šutka, ’vitsi, anekdootti’):

Poika kysyy isältään:

- Isä, mitä rikkaus on?

Isä (haaveillen):

- Rikkaus tarkoittaa autoa, kallista konjakkia ja kauniita naisia.

Entä mitä köyhyys tarkoittaa?

- Ratikkaa, teetä ja äitiäsi.

Urmas U.

180. -182. päivä (ke 10.4.-pe 12.4.2013)

Aika työntäyteinen oli loppuviikko. Keskiviikkona oli aamulla 4 h opetusta, Maantuntemusta ja pluskvamperfektiä. Opetustuntien jälkeen meni aika paljon aikaa tenttitehtävien laatimiseen ja loppukevään lukujärjestyskuvioiden kanssa säätämiseen. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla on vielä opetusta, mutta sitten on vain lopputenttien järjestäminen ja tarkistaminen. Venäjällä on mielenkiintoista, että tenttipäivät tulevat suoraan ylhäältä, eikä niihin voi oikein vaikuttaa. Meillä on esimerkiksi viidennen kurssin tenttipäiväksi määrätty maanantai, jolloin luokkamme on koko ajan varattuna ja molemmilla on opetusta tuona päivänä, kun taas torstai olisi ollut opetukseton päivä. Mutta ei. Nyt sitten pitää siirrellä opetustunteja muuhun ajankohtaan. Sama juttu on Maantuntemus-kurssini kanssa. Itse olen suunnitellut ohjelman ja sisällön, mutta tentin ajankohtaa en voi sopia yhdessä opiskelijoiden kanssa, vaan joku jossakin päättää sen puolestani.

Illasta tein vielä lihaskuntoharjoituksen ja luin kirjaa. Olen vähitellen päässyt Conradin Nostromoon mukaan, vaikka alku oli sekava.

Torstai oli opetukseton päivä. Käytin päivän kirjoittaen työhakemuksia. Se sitten on lystikästä hommaa. Sen, joka on laatinut Kuntarekryn ynnä muiden vastaavien ”kätevät” nettihakemuslomakkeet, saisi nylkeä ja polttaa piparkakkutalon uunissa. Idioottimaisinta on se, että lisätietoa-kohdat ovat aina sellaisia kärpäsenjätöksen kokoisia kenttiä, jossa näkee noin sanan kerrallaan siitä, mitä on kirjoittanut. Sitten kun sinne allekirjoittaneen kaksinakkijärjestelmällä yrittää selittää, että asun nyt Arkangelissa ja sen vuoksi mahdollisuuteni tulla työhaastatteluun ovat rajalliset ja siksi toivoisin, että…, niin paitsi virhelyöntien mutta kummallisten lauserakenteiden määrä on huikea.

Perjantaina oli opetusta 6 h, joista tosin kaksi tuntia oli tentin valvontaa. Tentin valvonta on ehkä tylsintä hommaa ikinä. Vielä kun paikallinen tenttikulttuuri on toverillista yhteistyötä suosiva, niin ei voi oikein lukeakaan. Yksi tentin tehtävistä oli tehdä lauseita annetuista sanoista. On tietenkin vaikea tehdä sopivia lauseita, jos ei muista sanojen merkityksiä. Yhtenä sanoista oli sorsa ja paras lause oli, että isoisän navetassa on paljon sorsia. Tiedä vaikka olisikin! Sain myös lukea, että minun sorsa on turvallinen. Hyvä yritys oli myös, kun sana seurasi oli annettu ja sen ympärille piti tehdä lause: Koira seurasi, mutta minä en tiedä, mitä se tarkoittaa.

Toisen ryhmän kanssa on opiskeltu aikamuodot, ja nyt pelasimme Levottomat-elokuvasta tuttua mä en oo koskaan… -peliä. Pisteen saa siis, jos keksii sellaisen asian, mitä kaikki muut ovat tehneet, mutta lauseen sanoja ei. Sain yhden vaivaisen pisteen lauseella mä en oo koskaan syönyt šašlikia. Ne ovat siis venäläisiä lihavartaita. Voittaja taisi saada kuudella kierroksella 3 pistettä. Olin tyytyväinen, kuinka hyviä lauseita opiskelijat keksivät! Opin tänään myös, että sana nähnyt kuulostaa samalta kuin joku venäjän ruma sana. Taas näitä. Sen olen oppinut jo aikoja sitten, että sukka kuulostaa samalta kuin venäjän ’narttua’ tarkoittava sana. Sen lisäksi opiskelijoiden naurusta päättelin, etten vieläkään osaa ääntää kaikkia seitsemää venäjän ässää oikein. Perhanan kaalikeittoässä!

Ja loppuun vitsi venäläisistä uusrikkaista, siis venäläisittäin ”uusvenäläisistä”:

Uusvenäläinen on torilla tekemässä ostoksia.

- Mitä nämä ovat?

- Appelsiineja.

- Mitä ne maksaa?

- 20 dollaria.

- Otan viisi kiloa. Käärikää jokainen paperiin ja sitokaa nauha ympärille. Mitä nämä ovat?

- Luumuja.

- Paljonko ne maksaa?

- 15 dollaria.

- Otan kuusi kiloa. Käärikää jokainen paperiin ja sitokaa nauha ympärille. Mitä nämä sitten ovat?

- Rusinoita. Ne eivät ole myynnissä.

Urmas U.

178. ja 179. päivä (ma 8.4. ja ti 9.4.2013)

Koska edellinen päivityksen lopussa vähän viittasin (heh!) koulumaailmaan ja koska asia on Alppilan koulusta nousseen mediankäryn vuoksi kovasti esillä, niin aloitetaan pienellä kirjallisuusvisalla:

Koulumaailmasta jatkan vielä sen verran, että ainakin opettajankoulutuksessa ja myös kouluissa, joissa olen itse työskennellyt, on kovasti toisteltu sitä, että koulu ei ole mikään erillinen saareke yhteiskunnassa. Kouluissa pätevät siis samat säännöt ja käyttäytymisnormit kuin muuallakin. Kun toista ihmistä ei saa lyödä koulun ulkopuolella, ei sitä saa tehdä koulussakaan. Näin siis on yhtenäistä elämä opinahjossa ja sen ulkopuolella. Periaatteessa. Ei sitä kuitenkaan suotta sanota koulumaailmaksi. Omilla vähäisillä kokemuksillanikin uskallan luvata, että sarkaa löytyy jos jonkinlaiselle tutkimusmatkailijalle ja antropologille. Teini-ikäisetkin ovat kuin syvänmeren kaloja. Mutta on ihan turha nauraa ja alkaa sormella osoitella. Miettikää vain omaa murrosikäänne ja sitä, millainen hattivatti kylpyhuoneen peilistä mollotti aamuisin takaisin. Niinpä, hiljaiseksi vetää. Entä soiko teillä työpaikalla kello merkiksi, että nyt lopetat juuri aloittamasi homman, menet vartiksi ulos tihkusateeseen, jonka jälkeen piirustelet ja sitten taas tihkusadetta ja sitten pykäät ovisummeria? Hulluksihan siitä tulisi. Entä odottavatko naapuriosaston jullit työpäivän jälkeen työpaikan ulkopuolella tarkoituksenaan muiluttaa sinua porukalla? Tai koitatteko usein jätkien kanssa sitä, että yksi menee kyykkyyn, nousee nopeasti ja muut ottavat kiinni, kun äly lähtee päästä siltä? Kyllä maailma mielestäni puolustaa paikkansa koulun perässä.

Maanantain vietin samaan tapaan kuin viikonlopunkin, siis opiskellen, lukien ja musiikkia kuunnellen. Eipä siitä sen enempää. Tiistaina sitä vastoin oli taas opetusta. Maantuntemus-kurssilla puhuimme suomalaisista perheistä ja aloitimme vähän myös miesten ja naisten rooleja. Opiskelijani ovat syntyneet juuri Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja tämä ilmeisesti selittää sitä, että vain kahdella yhdeksästä oli sisaruksia. Perheenlisäys ei varmaan ole ollut päällimmäisenä mielessä, kun on saanut kesäkuun palkan jouluksi. Olisi hyödyksi tuntea venäläistä kulttuuria tarkemmin, niin osaisi nostaa tekstistä niitä asioita, mitkä ovat eri tavalla Suomessa. Toisaalta taas Venäjä on pinta-alaltaan niin valtava, että se mikä on Pietarissa tavallista, ei luultavasti ole Vladivostokissa Pohjois-Korean rajalla kovinkaan tyypillistä, saati Novaja Zemljalla eli ”Uudellamaalla” tai Pohjois-Kreikan korkeudella olevassa Sotšissa.

Loppupäivästä meni valtaosa Maantuntemus-kurssin harjoitustehtävien tekemiseen. Kurssin ohjelmaan tulee muutoksia ja pientä tiivistymistä mahdollisen Suomen-matkani vuoksi. Se tarkoittaa, että kaikkien harjoitustehtävien pitää olla opiskelijoilla ennen matkaani, että heille jää tarpeeksi aikaa tehdä ne.

Urmas U.

176. ja 177. päivä (la 6.4. ja su 7.4.2013)

Viikonloppuni koostui kahdesta identtisestä päivästä: tein kävelylenkit, opiskelin Kristiansenin Tehokkaita oppimisstrategioita -kirjaa, kuuntelin koneelta jatsia, soittelin huuliharppua ja luin Joseph Conradin Nostromoa.

Nostromosta on pakko sanoa, että vaikka pidän englannin osaamastani aika hyvänä, kirja on vaikealukuinen. Se ei ole vaikea samalla tavalla kuin vaikkapa Thomas Pynchonin tai William S. Burroughsin kirjat ovat vaikeita, toisin sanoen hämäriä, vaan se on yksinkertaisesti kieleltään monimutkainen. Lauseet ovat kompleksisia ja sanasto rikasta. Onkin mielenkiintoista, että englanti ei ollut Conradin äidinkieli, vaan hän opetteli sen vasta aikuisiällä. Hyvin tuntui onnistuneen!

Joutoaikana ajatus harhaili Pasila-sarjasta näyttelijä Kari ”Hissu” Hietalahteen ja näyttelijän lempinimestä ilmaukseen aika hissua! Tajusin, että sitä ei enää kuule! Pitää itse sanoa, kun haluaa kuulla! Sittemmin, kun viidakkorummuttelin Suomenniemelle, sain kuulla arvelun, ettei olisikaan suomea se vaan ulkomaanlehtorin omaa mongerrusta. Niin kelpo ilmaus ja jäänyt vangiksi yhden lehtorin suuhun! Hissu tulee siis sanasta hiljainen. Alla kuvitteellinen esimerkkidialogi käytöstä:

XX: Se olis sun vuoro tiskata.

XY: Aika hissua. Mä tiskasin eilen.

Käyttäkää, hyvät ihmiset! Paljon en vaadi edes rojalteja.

Hoksasin pian muitakin samanlaisia fraaseja, joita en ole vuosiin kuullut. Tässä pikaisesti laadittu lista:

1. Äikkistä!            ’käytetään vahingonilon ilmauksena, kun joku esim. kaatuu’
2. kemma              ’käytetään yleensä v-sanalla maustettuna ja merkitsee idioottia’
3. ihan simona     ei kaivanne selitystä

Lisäksi on vielä ilmaus, jota ei kuule täysi-ikäisten syystä mutta joka uskoakseni elää ja voi hyvin esimerkiksi koulumaailmassa. Ilmaus pakenee transkriptiota kuin ranskalainen filosofia tarkkoja määritelmiä, mutta parhaiten sen kai kuvaa kirjoittamalla öh! Ilmaus lausutaan niin, että ensin naama väännetään kuvaamaan täydellistä välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa. Sitten syvältä kurkusta ynähdetään epämääräinen vokaali. Peilin kanssa voi ensiksi harjoitella ilmettä, jos tuntuu vaikealta. Kun ilme alkaa tuntua luontevalta, voi pyytää lähimmäistään tekemään roolipelin tapaan erilaisia ehdotuksia. Esimerkkejä ehdotuksista: Ottaisitko pipon päästä sisällä? Veisitkö purkan roskikseen? Alapa tehdä sitä tehtävää! Öh, öh ja öh! Kun alkaa tuntua siltä, että sujuu, voit siirtyä todelliseen kielenkäyttöön. Siispä kun pomosi seuraavan kerran kysyy ylitöihin, sano vain öh! Mutta muista ilme!

Urmas U.

173.—175. päivä (ke 3.4. – pe 5.4.)

Keskiviikon ohjelmassa oli 4 h opetusta ja kirjastoreissu. Sain näet tiistai-iltana luettua Mailerin The Naked and the Dead -kirjan. Se oli varsin mainio sotakirja. Se keskittyi pitkälti kuvaamaan amerikkalaissotilaiden ajatuksia, pelkoja, toiveita ja huolta kotirintamasta eikä niinkään toimintaa. Loppu oli vähän antikliimaksinen, mutta annettakoon se anteeksi, kun muut ansiot olivat niin mittavat.

Noh, töiden jälkeen köpöttelen 45 minuuttia kirjastolle, astun sisälle ja narikan täti virnistää. – Mihis menet? täti kysyy. – Kirjastoon, vastaa sukkela sankarimme. – Kuukauden ensimmäinen keskiviikko, kirjasto suljettu, toteaa täti. – Voihan &%¤#%%, sanoo Urmas. – Kiitos ja näkemiin, hän jatkaa, painaa hatun päähänsä ja lähtee laahustamaan takaisin.

Torstaina kokeilin kakkupedagogiikkaa. Repertuaariini kuuluu myös Mustanaamio-pedagogiikka, mutta siitä ehkä tuonnempana. Viidennellä kurssilla oli siis viimeinen opiskelupäivä, joten sitä juhlistaaksemme olimme sopineet ohjelmaksi teetä ja kakkua. Oli mukava jutella vähän vapaammin. Opiskelijat muistivat minua kirjalla, Tšehovin venäjänkielisellä äänikirjalla ja kutsulla huomiseen juhlaan. Olin muistamisesta hyvin otettu, varsinkin kirjasta, jonka nimi kääntyy suunnilleen Minun ensimmäinen kirjani Venäjästä:

Töiden jälkeen lähdin uudelle kirjastokeikalle. Olin lisäksi saanut tiedon, että yliopiston kansainvälisten asiain toimistolla oli minua odottamassa kirje, joten tein vähän mutkaa käydäkseni siellä samalla matkalla. Ehdin jo kuvitella, että siellä oli ylimmän valtionjohdon koodikielinen sanoma (Susi 1!) kansainväliselle seikkailijalle, joten olin hieman pettynyt, kun kirje osoittautui Lieksan kristillisen opiston mainokseksi suomen kielen kursseista. Mutta saatekirjeessä tituleerattiin professoriksi, siispä ei mennyt aivan hukkaan lisälenkki.

Kahlasin kevätsohjossa kirjastolle, lainasin kolme Joseph Conradin kirjaa ja kävelin kotiin. Kahden tunnin kävely ja raskas keli ottivat voimille, ja olin aivan poikki, kun pääsin takaisin matalaan majaani. Silmät ristissä väänsin vielä lauseenvastiketehtävän huomiseksi.

Perjantaina oli taas tunteja heti kahdeksalta. Torkutin niin, etten ehtinyt keittää puuroa aamulla. Jos katolinen kirkko yhtäkkiä uudistuisi radikaalisti, torkuttaminen olisi ehdottomasti yksi uusista perisynneistä! Onneksi oli leipää pika-aamupalaksi.

Opiskelijoita oli paikalla kolme yhdeksästä. Ehkä muistettavinta päivän opetuksessani oli, kun noin puolen tunnin kohdalla istuin taulusienen virkaa hoitavan rätin päälle ja kastelin pyrstöni. Sitten yritinkin taukoon asti kirjoittaa taululle niin, etten käännä selkää (ja märkää persaustani) opiskelijoilla. Oli varmaan erikoisen näköistä.

Tauolla kävin vaihtamassa housut ja lakanat. Lakanat ja pyyhkeet voi vaihtaa vain perjantaisin aamupäivällä, ja nyt opetan siihen aikaan. Siten joudun hoitamaan vaihdon tauolla. Lakanavalikoimaan oli tullut uusi tiikerikuosi:

Lakanapinossa oli taas lappu, että nämä huoneeseen 230, joka on mökkini numero. Miksi ainoastaan tiikerilakanoiden aikaan on lappu, että nämä Urmaalle, kysyn vain? Nyt oli kyllä Łukaszillekin osoitettu samanlaiset liinavaatteet. Ymmärtääkseni kaikissa asunnoissa on samankokoiset sängytkin, joten lakanoiden koosta ei voi olla kyse. Kenties vain tihkumme eläimellistä vetovoimaa?

Urmas U.

171. ja 172. päivä (ma 1.4. ja ti 2.4.2013)

Kevät yllätti ulkomaanlehtorin! Kuuntele laulu!

Maanantai oli opetukseton päivä. Sen kunniaksi kävin shoppailemassa BUMissa. Mukaan tarttui pieni, talttapäinen ruuvimeisseli, kuulonsuojaimet, paistinpannu, saipuaa ja teräsharja. Ostin, kun halvalla sai. Ei ikinä tiedä, koska tarvitsee. Ei vaineskaan, vessan hanassa on irrotettava pää, joka suodattaa putkista tulevan irtotöhnän. Se tukkeutuu tasaisesti, jolloin hana suihkuttaa vettä mihin sattuu. Pään kierteet ovat aivan ruosteessa, ja niitä ajattelin puhdetöinä jynssätä.

Päivän taas lueskelin Kristiansenin kirjaa ja illalla tein lihaskuntoharjoitteen. Loppuillasta tajusin, että huomisen työt on suunnittelematta ja tiistaina on herätys seitsemältä. Niinpä olin luokassa vielä iltakymmeneltä ottamassa kopioita.

Tiistaina herättyäni lampsin keittiöön keittämään aamupuuroa ja katsahdin ulos ikkunasta: harmaa taivas ja lunta sataa kuin täti-ihmisen ahterista. Teki mieli mennä takaisin nukkumaan. En mennyt, vaan sen sijaan läksin kuuliaisesti kertomaan Suomen itsenäisyyden ajan historiasta. Luettiin sodista, ja jaoin luovutetut alueet sisältäneen kartan. Vähän olin joistakin aistivinani mielenkiinnon puutetta kärpäsenjätöksen kokoisen maan kokemiin vääryyksiin. Ainakaan minkäänlaista aiheeseen liittyvää keskustelua en saanut aikaan. Voi tietenkin olla, että esitykseni oli niin mykistävän häikäisevä, ettei siihen voinut lisätä mitään. Tosin historia ja yhteiskuntatieto eivät ole kaikkien opiskelijoideni parasta osaamista.  Yksi nimittäin taannoin ehdotti Venäjän tämänhetkiseksi presidentiksi Dmitri Medvedeviä. Sattuuhan näitä.

Töitä oli 4 tuntia samalle ryhmälle, ja tänään se oli kyllä pääosin yhtä kivireen vetämistä. Päivän huipensi, kun töiden jälkeen lähdin käymään kaupassa. Menin tuoretiskiltä ostamaan kaalisalaattia lohipastan kaveriksi. Selvästi yritin sanoa, että kaalisalaattia pieneen kuppiin. Myyjä ei ymmärrä ja sanoo jotakin. Nyt en minä vuorostani ymmärrä. Osoittelen sormella haluamaani salaattia ja hoen, että pieni, pieni. Myyjä tajuaa elekielestäni enemmän kuin puheestani ja lappaa salaattia kuppiin. Punnitessaan ostostani myyjällä on kovin hauskaa toisen myyjän kanssa. Itseäni ei naurata. Ensi kerralla taidan hoitaa koko homman suomeksi. Ei se ainakaan huonommin mene.

Illan suunnittelen huomisen töitä ja elämääni sen jälkeen, kun pääsen täältä pois. Olisi niin paljon kiinnostavia juttuja, mitä voisi tehdä, että voisin ryhtyä kokopäiväiseksi harrastajaksi.

Urmas U.