118. ja 119. päivä (ma 24.12. ja ti 25.12)

Maanantaina olin toista kertaa elämässäni töissä jouluaattona. Ohjelmassa ei tällä kertaa ollut lahjojen jakoa vaan suullisten tenttien vastaanottaminen. Siinähän tuokin työpäivä meni. Se ensimmäinen joulun työpäivä oli vajaa viisitoista vuotta sitten pukkihommissa. Ihan kivasti tuli rahaa, mutta oli kyllä sen verran tuskallista, ettei tullut enää mieleenkään seuraavina jouluina. Erityisen kiusallisena muistan yhden ”keikan”, kun ovelta sain kajautettua, että onkos täällä kilttejä lapsia, ja samalla tajusin, että talo on täynnä kännisiä aikuisia. Oli pitkät 15 minuuttia. Muistan myös, että jollakin keikalla näin selvästi lapsen kasvoista, kuinka naamarin läpi loistavat liki mustat kulmakarvani tappoivat lapsenuskon.

Illan vain pakkailin tavaroita ja odotin ajan kuluvan. Spider-pasianssiennätykseni on kuusi ratkaistua peliä putkeen ja tämänhetkinen läpimenoprosentti on 28 %. Puolen yön jälkeen sain sitten unta kupoliin.

Tiistaina heräsin ennen kellon soittoa 5.30. Taksi oli tilattu seitsemäksi, joten oli ihan hyvin aikaa aamupalaan ja loppujen tavaroiden pakkaamiseen. Seitsemältä sitten suhautin taksilla kentälle. Noin 20 minuutin matka ja hinta 270 ruplaa (=n. 7 €). Varsin maltillista, sillä eiköhän tuossakin ole turistilta rahat pois -lisä jo huomioituna. Taksikyyti oli sikäli poikkeuksellinen, että auto oli ihan oikea taksiauto eikä ”pimeä” taksi.

Kentällä olin hyvin ajoissa. Ehkä puoli tuntia ehdin istua ennen lähtöselvitystä. Terminaalihalli on sopivan pieni. Eksymisen tai väärin toimimisen vaaraa ei ole, kun kaikki on näköetäisyydellä ja koneita lähtee harvoin. Terminaalissa tosin vähän oudoksutti, kun erilaisissa maasto- ym. virkapuvuissa olevia sotilaita, poliiseja tai muita koppalakkeja oli yksi jokaista kahta matkustajaa kohti. Näin myös elämäni ensimmäisen konepistoolin, siinä se keikkui yhden ukkelin kaulalla. Kovin näyttivät mustaukset kuluneet, joten sillä lienee kerran tai pari ammuttukin. Tai sitten vain on käsitelty huonosti.

Koneessa meinasi vähän ahdistus iskeä ennen lähtöä, koska viime kerralla paineenvaihtelu sattui korviin niin juukelisti. En siis pelkää lentämistä vaan korvakipua. Tällä kertaa pieni duact-kuuri päivää ennen lentoa ja ahkera purkan mässyttäminen kai auttoivat, sillä nyt selvisin ilman ongelmia. Lento lähtö yhdeksältä ja oli mukavan lyhyt, vain noin 1,5 tuntia. Sama matka junalla tosiaan kesti 25 tuntia.

Syksyllä Arkangelissa käyneelle vieraalleni sattunut jatkolennolta myöhästyminen oli syynä siihen, että päätin mennä Pietarista Helsinkiin junalla. Olin päättänyt olla sankarimatkailija ja hankkiutua juna-asemalle julkisilla. Matka menikin kivuttomasti: ensiksi bussilla metroasemalle, sitten metrolla muutama pysäkinväli, vaihto toiselle linjalle, taas muutama pysäkinväli ja olinkin perillä Leninin aukiolla, jossa Suomen asema sijaitsee.

Odotusaikaa junan lähtöön jäi melkein 3,5 tuntia. Yritin viedä matkalaukkuani säilöön, mutta tietenkin pulju, josta poletin laukkusäilytykseen olisi saanut ostaa, oli tunnin tauolla. Siispä raahasin laukkua mukana, kun etsin ruokapaikkaa lähialueelta. En jaksanut vaivata päätäni ruokalistoilla, joista en ymmärrä mitään, joten päädyin Burger Kingiin. Yritin hoitaa tilaukseni venäjäksi, mutta myyjäpoika vastasi koko ajan englanniksi. Välillä näinkin päin. Burger Kingissäkin oli armeijan väkeä. Näin miekkosen, jonka arvomerkkinä oli viisi kulmarautaa. Yksi on korpraali, kaksi alikersantti, kolme kersantti ja neljä ylikersantti, joten tämä lienee superkersantti! Loppuajan istuin kahvilla eräässä toisessa paikassa, jossa oli ilmeisesti tajuttu asiakaspalvelu niin, että asiakas palvelee. Oli aika mulkero meininki.

Sitten junaan. Passia ja lippua sai olla näyttämässä kerran jos toisenkin. Viisumista revittiin yksi sivu pois, toivottavasti niin kuului ollakin. En nimittäin osaa selittää kuin että ”nainen otti”, jos tulee kysymyksiä paluumatkalla. Kouvolan kohdalla näin Anttilan junan ikkunasta ja ehdin jo ajatella, että ”ai täälläkin on…”, kunnes tajusin. Tikkurilassa olin viiden paikkeilla suomen aikaa, josta jatkoin matkaa henkilöautolla. Annan itselleni yhden sankarimatkailijapisteen, kun menin samalla reissulla taksilla, lentokoneella, bussilla, metrolla, junalla ja henkilöautolla.

Totesin, että pääkaupunkiseudulla oli lunta selvästi enemmän kuin Arkangelissa. Etelänlomalle tulin, ja on vain entistä kylmempää, jumalavita.  Perillä oli odottamassa kasa lahjoja. Mitähän se kertoo minusta ihmisenä, kun saan enemmän lahjoja silloin, kun olen poissa maasta? Ehkä että mukava kaveri silloin, kun nukkuu tai sukeltaa.  Kiinnitin myös huomiota, että sisällä on mukavan lämmintä. Ei tarvitse kaksia pitkiä kalsareita ja kahta päällyspaitaa, että tarkenee.

Tässäpä tämä. Jatkan Arkangelin seikkailujani (lue/läs: kämpillä röhnöttämistä) taas helmikuun alkupuolella. Siihen asti pidän taukoa kirjoitushommista. Kiitän mielenkiinnosta ja kommenteista! Hyvää loppu- ja alkuvuotta! Mummani sanoin: pitäkää housut jalassa ja Jumala mielessä!

Urmas U.