120. päivä (la 9.2.2013)

ULKOMAANLEHTORI PALASI TYÖPAIKALLEEN: ”JOKO NYT ON HELMIKUU?”

Vaikka joululoma oli ruhtinaallisen pitkä, niin vain koitti paluupäivä yllättävän äkkiä. Kovin monta asiaa jäi ”munhan piti…” -tolalle. Suomen tekemisistä en jaksa hirveästi vouhottaa. Ulkoiltua tuli ehkä enemmän kuin Arkangelissa, kun maastot olivat Vantaalla otollisemmat. Myyrmäen kirjastokin tuli tutuksi. Perhettä ja ystäviä tuli nähtyä, mikä oli kivaa. Vaa’alle eksyessäni Ilokseni myös huomasin, että painoa oli huvennut noin seitsemän kiloa Venäjällä. Vähän kyllä taisi ehtiä reilun kuukauden tulla takaisinkin.

Mutta tosiaan. Päädyin paluumatkasuunnitelmissani toistamaan edellistä suunnitelmaa: Helsinki-Pietari junalla ja Pietari-Arkangeli lentokoneella. Jos olisin mennyt lentäen molemmat välit, niin Pietarissa olisi ollut kuuden tunnin odotus. Ei houkutellut. Siispä Tikkurilan asemalta lähdin taas liikenteeseen. Juna lähti 9.16. Vähän jännitti, että pysyykö juna ajassa, sillä lentokentälle siirtymiseen ei ollut nyt yhtä paljon aikaa kuin viimeksi. Allegro oli kuitenkin täsmälleen ajassa, ja Leninin aukiolla hyppäsin taksiin kohti Pulkovon kenttää. Arkangelin hintoihin verrattuna taksi oli juukelin kallis, 1300 ruplaa (n. 32 euroa) ja siinäkin oli jo tinkimiset tingitty. Tosin matka kentälle kyllä kestikin noin tunnin. Muistutus itselle: älä ikinä edes kuvittele lähteväsi autolla Pietariin. Huh, sitä liikennettä. Jännitystä toi sekin, että takapenkillä ei ollut turvavöitä. Bussilla ja metrolla olisi päässyt huomattavasti edullisemmin, mutta en mistään löytänyt, mistä bussit lähtevät Moskovskayan metroasemalla, ja kun aikataulu oli vähän tiukka, päätin turvautua taksiin. Olinkin hyvissä ajoin kentällä.

Kentällä oli heti sisään tullessa turvatarkastus. Laitoin laukut hihnalle ja menin metallinpaljastimen läpi. Laukuissa oli jotakin epäselvää, sillä virkailija halusi, että avaan käsimatkatavarani. Hän vain toisteli, että ”metal, metal”, ja näytti käsillä jotakin. Vähän oli jo kuumotusta, että mitä halvattua, kunnes leikkasi. Huuliharppu! Heh, kyllä se varmaan epätavalliselta läpivalaistuna näyttikin. Vähän lentäneellä maalaisella oli kentällä pikkuisen sompailemista, varsinkin kun taksimatka imi kaikki käteisvarat, mutta kaikki selvisi, kun sai rauhassa ihmetellä. Automaatin löysin ja syömäänkin ehdin. Ulkomaanlehtori kiittää lentokentän vessan käsienkuivauspuhallinta, joka on niin tehokas, että oikeasti kuivattaa kädet eikä vain polta kynsiä.

Lähtöselvitys  sujui sutjakasti ja ilman jonoja, sillä rynnin tiskille heti kun pääsi. Toisessa turvatarkastuksessa oli huuliharpun kanssa taas sama homma. Turvatarkastus on ärsyttävä, kun pitää ottaa kengät ja vyö pois ja kuitenkin joku kolikko sitten jää taskuun, että kone piippaa. No, pakollinen paha se kai on. Sitten nollitinkin koomassa liki puolitoista tuntia ennen boardingia (onko tälle joku suomalainen sana?) pienessä odotusaulassa.

Lentäminen oli taas yhtä ärsyttävää kuin ennenkin: tuntuu että korvat räjähtää, vaikka kuinka jauhaa purkkaa ja nieleskelee, eikä meinaa millään saada tasattua painetta. Ja meteli on kuin teollisuushallissa. Onneksi oli lyhyt lento. Arkangelin kentällä on muuten hauska laukkujennouto: se on erillinen pieni lato, joka tuntuu, että se on rakennettu vain sen pienen liukuhihnan takia. Ja sieltä liukuhihnan päästä näkee, kun ukko siellä nostelee laukkuja hihnalle. Sympaattista.

Laukun noudon jälkeen oli taas neuvottelu taksista. Viimeksi maksoin matkasta 270 ruplaa, mutta nyt en saanut tingittyä kuin 350 ruplaan, mutta koin että tarvitsin kyytiä lauantai-iltana klo 21 enemmän kuin muutamaa kymmentä ruplaa, jotka maksoin ylihintaa. Soromnoo! Suhautin majapaikkaani, jossa kaikki oli niin kuin ne sinne jätinkin.

Fiilikset: mieluummin olisin jäänyt Suomeen, mutta yksi kevät menee vaikka ”airavvittooksina”.

Urmas U.