216. ja 217. päivä (to 30.5. ja pe 31.5.)

Olen tullut siihen tulokseen suomen kielestä, että kielioppi (tässä tarkoitan nyt lähinnä morfologiaa) on monimutkainen mutta kuitenkin sikäli melko looginen, että jokaisen muodon taustalta löytyy sääntö, miten se muodostetaan. Kunhan vain jaksaa nähdä vaivaa opettelemiseksi, niin mekanismit kyllä aukeavat. Esimerkiksi astevaihtelullisissa sanoissa genetiivi tehdään vokaaliloppuisilla (paitsi monilla -e-loppuisista sanoista) heikosta vokaalivartalosta (matto:mato/n), konsonantti- ja monilla -e-loppuisilla vahvasta vokaalivartalosta (liike: liikkeen). Verbien taivutuksen näkee yleensä suoraan verbin infinitiivistä. Kaikissa passiivimuodoissa verbin vartalon -a muuttuu -e:ksi (anta/a  à annetaan, annettiin, annettu, annettava) jne.  Mutta siinä, mitä tapahtuu ennen päätteen lisäämistä, ei ole mitään tolkkua. Pelkästään tavallisia -i-loppuisia sanojakin on neljää eri lajia: bussi: bussin: bussia, kivi: kiven: kiveä, kieli: kielen: kieltä ja käsi: käden: kättä. Ja kuten TV-shopissa sanotaan: eikä tässä vielä kaikki! Samanlaisetkin sanat taipuvat nimittäin aivan eri tavalla. Peli: pelin mutta veli: veljen, pelata: pelaan mutta pelätä: pelkään, riisi: riisin mutta käsi: käden ja ponsi: ponnen ja mies: miehen mutta ies: ikeen. Miksei peljen, pelkaan ja riiden? Se vain pittee tietee. Vartalon muodostus onkin kuin kaikkea mahdollista roinaa säilyttävän ihmisen romukoppa! On parittomia korvakoruja, erivärisiä nappeja, esineitä, joista on irronnut osia, vanhoja kännyköitä, vierasmaalaisia pikkukolikoita, makkaralippuja vuoden -92 markkinoille ja mummon vanhemmista hiihtomonoista vasen.

Torstaina korjasin kokeita ja enimmäkseen pidin ikävää sisätiloissa. Ei jäänyt kiikkustuolissa muisteltavaa. Perjantaina töissä oli kokeiden palautuksia. Nelosilla oli myös viimeiset tunnit tänään ja sen kunniaksi pidimme pienet nyyttikestit. Joimme teetä ja söimme herkkuja. Oli ihan hauskaa, mutta sen verran usein lukuvuoden aikana on olo ollut kuin Volgan lautturilla, että ei jää ikävä. Kolmostenkin kanssa oli kokeiden palautus ja lisäksi jatkoimme vielä vähän eläimistä. Pelasimme aliasta eläinkorteilla ja eläinten äännehtimistä kuvaavilla verbeillä. Yleensä en ääntämistä juuri korjaa, koska se on mielestäni hyödytöntä, mutta kun joku sanoi, että ankkaa kakattaa, oli pakko muistuttaa äänteiden keston tärkeydestä. Tavoiteltu muoto oli siis ankka kaakattaa.

Töiden jälkeen kävin kävelyllä. Sää on ollut koko viikon upea. Onneksi asunto on vielä aika viileä, joten sisällä ei ole liian kuuma. Ajatukset vain ovat jo niin Suomessa, että, kuten valtion pakkotyössä oli tapana sanoa, pappaa ei oikein nappaa.

Hyviä lomia kollegoille (ja toki muillekin)!

Urmas U.