157. ja 158. päivä (ma 18.3. ja ti 19.3.)

Maanantai oli vielä opetukseton päivä, mutta tulevan Maantuntemus-kurssin valmistelu vei aikaa rutosti. Heräsin tapojeni vastaisesti seitsemän aikaan ja aamupalan jälkeen aloin työskentelemään. Pusasin pienen Suomi-visan kevyeksi alkupalaksi, valikoin loput materiaalit huomiselle ja tarkistelin luettavaksi ajattelemani tekstin faktoja Tilastokeskuksen sivuilta. Ohessa opettelin juomaan kahvini mustana. Se on hyvä taito esimerkiksi virkamiehille tai opettajienhuoneissa oleskeleville.

Iltapäivästä tein taas totutun kävelylenkkini. Kävelylenkillä pohdin supersankareita. Perinteiset supersankarithan (Teräsmies, Hämähäkkimies, Ihmeneloset…) ovat mutaation tai muun uskomattoman selityksen kautta saaneet kyvyn tehdä temppuja, joita tavallinen pulliainen ei pysty tekemään. Teräsmies osaa lentää, Hämähäkkimies ampua seittiä ranteestaan ja Ihmeneloset ties mitä. Mainitut kyvyt ovat kuitenkin niin ylilyötyjä, ettei itselleni olisi niillä mitään käyttöä. Mitä minä muka tekisin lentokyvyllä? Lentäisin perse jäässä Myyrmäen kirjastoon palauttamaan levyjä ja väistelisin pikkulintuja? Päivystäisin kaupungilla, jos mummot liukastelevat? Ehei, jäin kaipaamaan jotakin keskiluokkaisen vaatimatonta ja silti porvarillisen itsekästä. Päädyin siihen, että esimerkiksi seuraavat kyvyt olisivat hyödyllisiä: 1) kyky tunnistaa pilalle mennyt maito ennen kuin sen kaataa kokkareina kahvin sekaan, 2) kyky suojatien läheisyydessä havainnoida, hidastaako lähestyvä auto vai ei, jolloin välttyy menen-en mene-menen-katkokävelyltä, 3) kyky tunnistaa lattialla olevan esineen etäisyys räpylästä, ja näin ollen säästyä siltä, että kun puolihuolimattomasti aikoo nostaa sen esineen, niin ei osukaan kätöseen se, ja joutuu uudestaan tekemään saman liikkeen ja ehkä vielä uudestaan ja 4) kyky tahdonalaisesti kytkeä päältä pääkopan hedelmättömän vatvomisen olisi pitänyt -mylly. Viimeksi mainittu on ainakin tässä kuupassa yksi saatana.

Iltasella jatkoin tuntien valmistelua. Kävin luokassa ottamassa kopiot valmiiksi tiistaita varten. Aikaa meni yli tunti. Kopiokoneemme on rakkine, joka tukkeutuu jos syöttöalustalla on liikaa paperia, liian vähän paperia tai jos käskee koneen kopioida enemmän kuin yhden kopion kerrallaan. Tunnille olin varannut 10 sivua luettavaa opiskelijaa kohti ja kun opiskelijoita on yhdeksän, sai nappia painaa kerran jos toisenkin. Siihen kun vielä lisäsi paperitukokset ja sen, että kasetin muste on loppumassa, joten se piti tasaisin väliajoin poistaa koneesta ravistelua varten, niin kivaa oli, aivan hulvatonta. En ole vieläkään lakannut nauramasta.

Tiistaina oli opetusta 4 h samalle ryhmälle. Maantuntemus-kurssi alkoi, ja partisiippejakin opiskeltiin. Ei voi kyllä kun ihmetellä, kuinka valtavat tasoerot voi tulla 1,5 vuodessa ryhmän sisälle, jossa kaikki ovat samanikäisiä ja samasta maasta, pohjakoulutus on sama, ja ovat opiskelleet saman tuntimäärän samojen opettajien kanssa samaa oppimateriaalia käyttäen. Tarkemmat yksityiskohdat osaamisesta ja osaamattomuudesta jääkööt sanomatta, olenhan itsekin asiasta osavastuussa. Mutta kunpa ei tarvitsisi numeroita 1—10 korjata toistuvasti!

Kävelylenkin ohella ainoa mainittava tapahtuma oli, että kollegani Anja avusti taas venäjän opinnoissani. Nyt osaan (periaatteessa) asioida vaatekaupassa, pyytää vaatetta sovitettavaksi ja sanoa: ”Neitiseni, tämä väri ei sovi minulle.”

Urmas U.