Viikonloppu meni tutulla rutiinilla. Lauantaina söin
aamupalan, siivosin ja lähdin kävelylle. Viime päivinä on ollut täydellinen
kevättalven sää: pikkupakkanen ja aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta.
Onkin ollut varsin mukavaa ulkoilla. Päivä on pidentynyt hurjasti, sillä pimeä
tulee vasta lähempänä kahdeksaa. Palattuani kotiin luin Saul Bellow -kirjaani eteenpäin
ja opiskelin venäjää. Ei siis mitään ihmeempiä.
Sellaisen havainnon tein, että kun torstaina ja perjantaina
vähän opiskelin ranskaa, paluu venäjän oppikirjan pariin oli tuskallinen. En
ole koskaan ollut Ranskassa enkä puhunut ranskaa kenenkään ranskalaisen kanssa,
jos aikaisemmassa työpaikassani vanhan ranskan opettajani kanssa vaihdettuja ”Bonjour!
Ça va?” -keskusteluja ei lasketa. Siten olen pystynyt hellimään naiivia
käsitystäni ranskalaisista kulturelleina, Camus’ta lukevina ja kaikin puolin
mukavina ihmisinä. En myöskään ole kivuliaasti törmännyt rajallisen kielitaitoni
rajoihin, kun kaikessa rauhassa sanakirjan avulla olen lukenut tekstejä,
kuunnellut mukavaa musiikkia jne.
Venäjällä taas olen saanut ainakin vähän
kokea puutteellisen kielitaidon omaavan maahanmuuttajan käytännön arkea ja
välillä myös selvästi negatiivista suhtautumista. Tosin ennalta vaikeissa
tilanteissa olen saanut tulkkaus- ym. apua Anjalta ja muilta, joten kokemukseni
on siten pumpulinen. Silti kontrasti on iso. Usein huomaankin venäjää
opiskellessa kyseenalaistavani koko homman mielekkyyden, kun tuntuu että kukaan
ei ymmärrä sitä vähää, mitä yritän sanoa, eikä kukaan ole kiinnostunutkaan.
Pitäkää siis tunkkinne. En varsinaisesti kuvitellutkaan, että joutuisin
vuoronumeroja jakamaan kiinnostuneille, mutta yllättävän vähän on syntynyt
kontakteja. Sen verran peri- (mutten perus-) suomalainen olen huomannut olevani,
että tutustuminen uusiin ihmisiin on vaivalloista, kun luontevaa tapaa ei tule
suoraan työn tai muun puolesta. Opiskelijoitani tietenkin näen lähes päivittäin,
mutta Venäjällä porras opettajan ja opiskelijan välillä on korkeampi kuin Suomessa.
Lisäksi ammattietiikan kannalta olisi hankalaa, jos joutuisi arvioimaan
ystäviään. Kuitenkin lingvistinen mielenkiinto vetää ainakin vielä venäjänkin pariin,
vaikka juuri nyt tuntuu, että kun kesäkuun loppu koittaa, en taakse aio
vilkaistakaan. Mutta ranska, mon amour, olet kaukorakkauteni! Älkäämme vielä
vuosikausiin tutustuko toisiimme intiimisti!
Sunnuntai meni samoilla kuvioilla. Päivärutiiniin toi
kuitenkin muutosta ensi viikolla alkava Maantuntemus-kurssi. Nimi ei ole itse
keksimäni. Kurssi kestää 10 viikkoa ja sisältää yhteensä 40 h opetusta. En ole
aikaisemmin moista pitänyt eikä ole Anjakaan, joten valmista materiaalia ei ole.
Valmistelu on vienyt ja vei sunnuntainakin aikaa. Silti ihan mukavaa, että on tekemistä.
Urmas U.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti